Joulubanaani

Köyhää joulua! Emme saaneet pukilta selfie-tikkua, höyrysilitintä, popcorn-konetta, aktiivisuusranneketta, ikkunanpesurobottia, radio-ohjattavaa helikopteria, jalkahierontalaitetta, suklaata ampuvaa leikkipyssyä emmekä yhtään korvavaloakaan. Lasten pettymykseksi myöskään tablettia tai konsolipeliä ei paketeista paljastunut. Itse ostin ensimmäistä kertaa käytettyjä lahjoja tietämättä, että se onkin uusin trendi. Paketteihin päätyi kirjoja, jotka näyttivät siltä, ettei niitä ollut kukaan viitsinyt avata. En tiedä vastaanottajista, mutta lahjojen ostajalla oli hauskaa. 

Kaksi kirjaa tosin jäi käsiin. Marxilais-leniniläisen filosofian perusteet ja Eniten vituttaa kaikki. Kummallekaan en lopulta keksinyt sopivaa vastaanottajaa, mikä ei ole kirjojen vika. Ihmettelin myös miten paljon lahjoja pitää olla, jotta joulu olisi onnistunut. Muistan itse laskeneeni lapsena paketit. Ilmeisesti meillä oli siskon kanssa siitäkin asiasta kisa. Jos kokonaisluku jäi alle kolmenkymmenen oli laiha vuosi. 

Vaimoni väittää saaneensa lapsena vain yhden joululahjan. Siis joka vuosi vain sen yhden. Joulupukkia hän ei nähnyt koskaan, eikä osannut olla kummastakaan yhtään pahoillaan. Jotenkin se tuntuu näiden lahjaröykkiöiden ja tavarahuuman keskellä terveelliseltä kokemukselta. Romaniassa iloittiin jouluisin siitä, että oli saatavana tavallista parempaa ruokaa. Vain jouluna pöydässä oli appelsiineja, banaaneja ja Pepsiä. Kaikki nämä kolme liittyvät siis 80-luvun romanialaiseen jouluun yhtä lähtemättömästi kuin kinkku, sinappi ja kuivatut luumut meillä. 

Tuskailimme tänäkin jouluna miten pääsisimme eroon joululahjoista – siis niistä joita annamme molemmissa maissa sukulaisille, joiden kanssa emme oikeasti ole missään tekemisissä. Ei se onnistunut. Antamisen ilo on vastustamaton. Vasta joulun jälkeen tuli hieno oivallus: löysimme oikeasti aineettoman joululahjan. Kävimme ystävän pyynnöstä laulamassa tutun papin kotona ja hän yllätyksestä innostuneena ehdotti, että siitä tehtäisiin vuosittainen traditio. Aloimme pohtia kenen muun luona voisimme käydä laulamassa. Musiikilla on ihmeellinen voima, se on hieno lahja –ja ilmainen. 

Romanialaisilla on tapana kiertää ystävien luona laulamassa colindoja aattoyönä. Kierros kestää aamuyöhön asti ja jokaisessa vierailukohteessa isännän velvollisuus on tarjota sekä syötävää että juotavaa. Jälkimmäinen pitää huolen siitä, että kierroksella on hauskaa. Matkalla joukko kasvaa, kun joku aina lähtee mukaan. Tavan voisi tuoda Suomeen niin, että ottaa mukaan muitakin kuin romanialaisia ja kiertää mieluummin joulupäivänä tai tapaninpäivänä. Silloin kaikilla on valmiiksi jääkaappi täynnä ja kovin vähän tähdellistä tekemistä. Ehkä uusi perinne on syntymässä. 

Osa lahjoista on vielä matkalla. En tiedä miten selitämme tämän lapsille, mutta tiedän kyllä mitä Romanian paketissa on. Lahjat ovat aina olleet hyvin ennustettavia: vääränkokoisia paitoja, litistynyttä suklaata, saippuaa, hyvällä tuurilla kahvia. Yleensä saan saman deodorantin, jota en ole koskaan voinut käyttää. Silti ne ovat jotenkin sympaattisia. Vanhemmiltani olen saanut joka ikinen joulu vihreitä kuulia ja oppinut inhoamaan näitä sokeripalloja niin perusteellisesti, ettei sitä enää voisi edes kertoa. Pallot syötetään vieraillle. 

Luultavasti on siis turvallista olettaa, että iso osa myös itse antamistamme lahjoista on vastaanottajien mielestä joko turhia tai vääränlaisia. 

Yksi lahja on kuitenkin tuonut iloa sekä antajalle että saajalle. Eikä se edes ole varsinaisesti lahja, koska se on vain yksi niistä kirjoista, joita en koskaan saanut tuotua mukanani Romaniasta. Siitä on kuitenkin tullut anopille lähes korvaamaton, voisi sanoa tukipilari. Kovakantisena ja oikeankorkuisena Desmond Morrisin klassikkoteos on jo vuosia pitänyt kirjahyllyn lasivitriiniä paikoillaan. Ilman sitä elämä romahtaisi. Olen iloinen, että sama kirja voi tuottaa meille molemmille niin paljon iloa – vaikkakin eri tavalla.