Ja meillä oli niin epämukavaa

Syksyllä tutustuin elokuvan tekemisen kautta kehitysvammaisiin. Yksi heistä oli Pertti Kurikka, eikä silloin ollut tietoakaan mistään laulukilpailuista. Pertti sai tutkia saumojani ja sihistä ihan rauhassa. Ja kertoa pelottavia juttujaan luurangoista ja unihalvauksista. En siis tutustunut maailmankuuluihin punkkareihin, jotka edustavat Suomea Euroviisuissa vaan muutamaan kehitysvammaiseen, joilla sattui olemaan bändi ja erinomaiset mahdollisuudet harrastaa musiikkia. No, oli heistä toki tehty yksi elokuva. 

Olen tähän asti luullut viettäneeni aikaani normaalien ja jokseenkin tavallisten ihmisten joukossa. Enimmäkseen samanhenkisten, kunnianhimoisten, taiteellisten, koulutettujen ja omasta mielestään sivistyneiden ja älykkäiden. Tai niin olen ajatellut siinä omassa kuplassani. Kehitysvammaiset ovat erilaisia. He sanovat olevansa ihmisiä niin kuin mekin ja että heitä tulisi kohdella samalla tavalla kuin muitakin. En tiennyt miten kehitysvammaisia pitäisi kohdella, miten heidän kanssaan jutellaan ja mistä. En tainnut edes tietää miltä he oikein näyttävät. Matka on ollut mielenkiintoinen. 

Me normaalit ihmiset teeskentelemme, että emme huomaa toisia tai toisten ihmisten tunteita. Emme näytä omiamme, emme sano mitä ajattelemme, emmekä varsinkaan vieraille ihmisille. Tarkoitamme jotain ihan muuta kuin sanomme. Jätämme sanomatta sen mitä pitäisi sanoa. Katsomme ohi, kun pitäisi katsoa kohti. Me esitämme usein jotain muuta kuin mitä oikeasti olemme ja kuvittelemme, että muut uskovat meitä. Muut esittävät uskovansa. Me muutumme herkästi ylpeiksi, kun menestymme. Me petymme jos emme menesty. Me valehtelemme, jos totuus ei meitä miellytä ja puhumme pahaa toisista, jos he menestyvät. Me olemme niitä normaaleja, kehitysvammaiset tekevät toisin.

Dokumentin teko on ollut opettavaista ja yllätyksellistä, mutta todellisuudessa vielä enemmän olen oppinut elokuvan kohteista. He ovat pakottaneet ajattelemaan, mikä on normaalia ja minkälaisia me ihmiset oikein olemme. Miten me määrittelemme normaalin. Mihin kaikkeen ihmiset pystyvät kun heille annetaan mahdollisuus ja toivoa. Nekin, joilta kukaan ei koskaan ole odottanut mitään. Me pidämme kaikkia mahdollisuuksia itsestäänselvyyksinä emmekä arvosta enää mitään. Emme edes terveyttä – emmekä sitä, että olemme normaaleja. Kehitysvammaiset saavat meidän olomme epämukavaksi. Miksi he osaavat näyttää tunteitaan ja me emme osaa? Kummalla meistä onkaan enemmän opittavaa toisilta? 

Tänä vuonna seuraan Euroviisuja yhtä suurella jännityksellä kuin lapsena. Jo nyt on tapahtunut jotain poikkeuksellisen hienoa. Toivon vilpittömästi, että Pertti Kurikan Nimipäivät voittaa, koska se olisi iso asia paitsi tietysti bändille myös kehitysvammaisille kaikkialla – ja samalla pelkään sitä. Jännitän suurta yleisöä Pertin puolesta, koska hän ei osaa jännittää. Pertti jännittää saako Itävallassa ruokaa ja onko hotellin wc:ssä krokotiili. Pelkään kotiinpaluutakin. Maine ja kunnia on sekoittanut niin monen pään, viisaammankin. Jospa he juuri siksi osaisivat jatkaa omaa elämäänsä niin kuin tähänkin asti, välittämättä tästä maailmanmaineesta ja suhtautua kaikkeen niin kuin eräs tuttu omaan pituuteensa: jos pää olisi yhtään ylempänä, eivät jalat enää ulottuisi maahan. 

Kävi miten kävi, toivon, että he eivät muutu samanlaisiksi kuin me. Torilla voisi sitäpaitsi järjestää juhlat, vaikkei voittoa tulisikaan. Me olemme jo voittajia.