Ei lähde laulu soimaan

Töissä on hiljaista. Siis kun töidenkin puolesta on hiljaista, hiljaisuus korostuu entisestään. Irlannissa poppi soi aina, harvoin vietettiin hiljaisia päiviä. Olen ehdottanut sitä useampaan kertaan täälläkin, mutta aina vastustus voittaa. Joidenkin mielestä musiikki häiritsee keskittymistä, toiset epäilevät, ettei tyylilajista päästäisi yksimielisyyteen, osa haluaa kuunnella omaa musiikkiaan yksin ja olla omissa oloissaan. Ok. 

Näin se toimi Irlannissa: se joka tuli aikaisin töihin, tyrkkäsi iPodinsa kiinni stereoihin. Jos musiikki alkoi kyllästyttää, huutoäänestyksellä sai vaihdettua dj:n tai soittolistan. Yleensä kaikki olivat tyytyväisiä, ainakin protestiääniä kuultiin harvoin. Tähän on monta hyvää syytä. Irlantilaisilla on kollektiivisesti mainio musiikillinen tyylitaju, se on luultavasti geeneissä. Kaikki arvostavat viihtyisää työympäristöä, minkä luomisessa musiikki tekee ihmeitä. Ja musiikin kuunteleminen yhdessä on sosiaalista ja luo yhteishenkeä, se on hieno yhteinen kokemus. Irlantilaiset arvostavat yhdessä tehtäviä asioita.

Miksei sama onnistu suomalaisessa toimistossa? Ei tarvita edes iPodeja, meillä on Spotify. Silti joukossa on aina joku, joka haluaisi huudattaa Judas Priestia, eikä ymmärrä ettei se sovi tähän tilanteeseen. Sitten on toinen, joka uskoo, että Frederikin tuotanto naurattaa kaikkia muitakin. Yksi taas ottaa koko asian liian tosissaan ja haluaa soittaa kaikki vanhat Zappan levyt, ja mikä pahinta, alkaa esitelmöidä niistä. Tee siinä sitten duunia. Osa musiikillista tyylitajua on ymmärtää, että pääasia töissä on kuitenkin tehdä töitä, kaikki muu tukee sitä.

Psykologisesti ongelma on se, ettei Suomessa ilmeisesti kaivata tarpeeksi jaetun kokemuksen tuomaa yhteisyyttä. Sosiaalisuuden tarve puuttuu. Ei osata tinkiä omista mieltymyksistä yleisen viihtyvyyden vuoksi tai haluta olla samaa mieltä asioita, vaan ennemmin varta vasten yritetään olla erikoisia ja omituisia. Ei myöskään osata oikein jakaa asioita, halutaan pitää ne omat suosikit omana tietona. Tai ehkä suomalaiset ovat omituisia. Introverttejä ainakin turhan usein. 

Löysin rytmitajuisten työkavereiden ansiosta paljon hienoja artisteja, joista en olisi muuten koskaan kuullutkaan. Aamun potkaisi käyntiin Strike Boys, Republic of Loose tai Ian Brown. Iltapäivä nyökyteltiin coolisti Röyksoppin, Air:n ja Declan O’Rourken kanssa. Perjantaisin luukutettiin 70-luvun mustaa funkia niin lujaa, ettei kukaan kuullut soiko puhelin vai ei. Päivän päätteksi Jeff Buckley veti Hallelujah'n. Uskon myös, että musiikin kuuntelu yhdessä teki työnteosta paitsi hauskempaa myös tehokkaampaa.

Eikä musiikin valinnan suhteen ollut koskaan mitään ongelmia. Ei kaikki tietysti miellyttänyt kaikkia, mutta jokaiselle löytyi jotain. Ainoa poikkeus oli yksi työkaveri, jonka iPodista eräänä päivänä paljastui pelkkää kantria. Välittömästi tämän jälkeen hänet laitettiin varotoimena istumaan kauimpaiseen nurkkaan, sinne mistä stereoiden luokse oli pisin matka ja kiellettiin jyrkästi koskaan lähestymästä äänentoistolaitteita.