Heiluvat sedät

Sanomalehdestä pisti silmään syntymäpäiväilmoitus. Teijo Tapani Erkinharju, 50 vuotta. Hiustyylistä ei voi erehtyä – sama Erkinharju, joka paukutti joskus kotoisella nuorisotalolla rumpuja yhtyeessä Peer Günt. Sekä yleisö että muusikot olivat nuoria. Silloin ajateltiin, että rockmuusikoiden ei kuulu ikääntyä ja jos niin kurjasti kuitenkin kävisi, olisi syytä väistyä takavasemmalle vähin äänin. Ikääntyminen ei olisi coolia, eikä sopisi uskottavaan rock-elämään. Niin ei onneksi käynyt.

Rokkarin ammattia ei pidetty järkevänä valintana, sitähän ei voisi jatkaa kovin pitkälle. Yleisön piti kyllästyä, aikuistua ja muuttaa makuaan. Eikä kukaan menisi katsomaan keski-ikäisiä ukkoja nahkahousuissa. Oli vain kaksi kunniakasta vaihtoehtoa jäljellä: menestyä ja hankkia niin paljon maallista hyvää, ettei tarvitsisi vanhana tehdä enää mitään. Tai jättää bänditouhu ajoissa ja mennä oikeisiin töihin. Kaikkein kunniattominta olisi ryhtyä laulamaan iskelmiä tai osallistua euroviisuihin.

En ole oikein ymmärtänyt nostalgiaa. Olen vilpittömästi ihmetellyt suomalaisten riippuvuutta nuoruuden idoleihin ja halua katsoa samoja bändejä uudestaan ja uudestaan. Eikö uusista artisteista ole kukaan kuullut? Oltuani riittävän kauan täällä, Suomi on muuttanut minutkin nostalgikoksi. Kaivelen innokkaasti vanhoja rock-klassikoita Groovesharkin ja Spotifyn arkistoista. Kuuntelen päivittäin Radiorockia, mitä olisin aikaisemmin pitänyt varmana merkkinä huolestuttavasta henkisestä taantumasta.

Suomessahan uskotaan (tai uskotellaan), että kotimaiset raskaan rokin sankarit soivat maailmalla kaikkien iPodeissa. Tosiasiassa koko musiikkityyli on maistreamia vain Suomessa. Kaikkialla muualla se on oman kokemuksen perusteella pienen joukon marginaalimusiikkia, joka ei tavallista tallaajaa kiinnosta sekuntiakaan. Ehkä tähän harhakuvaan ovat syynä iltapäivälehtien myyntitavoitteet, joita kiritään toistuvasti kiinni kansallista itsetuntoa hivelevillä ja luovasti totuutta mukailevilla suomalainen bändi valloittaa maailmaa -jutuilla.

Radiorock on viime viikot höylännyt ahkerasti Mike Monroen uutta ja ylistettyä levyä. Mies on elämänsä vedossa viisikymppisenä ja tunnetaanhan Makke muuallakin kuin Suomessa. Mutta käsi ylös jos joku odotti oikeasti, että kukaan Hanoi Rocksin jäsenistä tai vaikka edes Red Hot Chili Peppers tekisi loistavaa musiikkia vielä muutaman vuosikymmenen päästä. Hyvä jos selviäisivät hengissä, siinäkin näytti olevan riittävästi jännitettävää.

Ehkä sittenkin on niin, että eläkeiän ylittänyt ja samanikäisille yhä soittava Eric Clapton tulee päättämään uransa tyylikkäämmin kuin Amy Winehouse. Sehän on komeaa ja humaania, että Judas Priest on voinut jatkaa soittamista ihan normaalin työuran verran. Rolling Stones ei edes ymmärrä lopettaa. Peer Güntkin taitaa soittaa yhä, vaikkakin ilman syntymäpäiviään juhlinutta Erkinharjua.