Aikamatkustajan blogi

Presidentin valtakausi päättyy Romaniassa virallisesti tänään. Niin ei kuitenkaan tapahdu, koska kaksi kautta istunut presidentti Klaus Johannis ilmoitti jatkavansa virassa “toistaiseksi” kunnes uusi presidentti on valittu. Ratkaisu ei ole kovinkaan tavallinen normaalissa demokratiassa, mutta eipä Romania sellainen taida ollakaan enää. Sama yhdeksänjäseninen perustuslakituomioistuin, joka myönsi presidentille valtuudet jatkaa virkakautensa jälkeen, kumosi yksimielisesti vaalien tuloksen Suomen itsenäisyyspäivänä, vaikka toisen kierroksen äänestys ulkomailla oli jo alkanut. Syy on jäänyt epäselväksi, tapahtumasta on jo kaksi viikkoa. Romaniassa kukaan ei luota sen paremmin poliitikkoihin kuin mediaankaan, joten villejä arvauksia ja teorioita riittää. Faktoja on saatu vähän, mutta käänteitä tässä tarinassa riittää kuin turkkilaisessa saippuasarjassa.   Miten tässä näin kävi, taas? Kuten viimeksi epäilin, testissä on Romanian demokratian toimiminen – eikä testi mennyt kovin hyvin. Epä...

Tällä viikolla testataan taas romanialaisen demokratian toimivuutta. Asetelma on vähän kuin ylipitkä Cluedo-peli, jossa kaikki epäilevät kaikkia eikä kukaan keksi oikeaa vastausta. Jälkimmäinen erä pelataan sunnuntaina presidentin vaalien toisella kierroksella, mutta varsinainen draama saattaa vasta alkaa siitä, kun äänet on laskettu ja kortit paljastetaan. Tunnelma ei koskaan ole ollut yhtä jännittynyt ja sähköistynyt. Perheet ovat jakautuneet kahtia, kuten koko kansakunta. Toreilla osoitetaan mieltä, milloin mitäkin vastaan. Mistään muusta ei tällä hetkellä edes puhuta kuin vaaleista. Tämä johtuu ensimmäisen kierroksen “jytkystä”, jonka aiheutti kaikkien ennusteiden vastaisesti sitoutumaton äärioikeistolainen ehdokas. Kukaan ei tiedä miten näin voi edes käydä.   Puolueiden ulkopuolelta ilmestyneen Professori Luumun voitolle on haettu selityksiä niin Putinista, Trumpista kuin TikTokistakin. Paikallinen valtamedia jätti venäjämieliseksi leimatun ehdokkaan täysin huomiotta enn...

Olen Romaniassa kuin kotonani, koska olen täällä kotonani. Meillä on koti. Mutta olenko kotoutunut tai kotiutunut , onkin sitten paljon monimutkaisempi kysymys. Osaan kielen, teen sillä myös töitä, pärjään arkisissa asioissa, osaan jutella ihmisten kanssa. Omistan talon, maksan veroja, olen hyvä kuluttaja, tuen paikallisia palveluja ahkerasti. Virallisen määritelmän mukaan kotoutumisella tarkoitetaan “maahanmuuttajan ja yhteiskunnan vuorovaikutteista kehitystä, jonka tavoitteena on antaa maahanmuuttajalle yhteiskunnassa ja työelämässä tarvittavia tietoja ja taitoja samalla kun tuetaan hänen mahdollisuuksiaan oman kielen ja kulttuurin ylläpitämiseen”. Kuulostaa kohtuullisen monimutkaiselta ja melko epämääräiseltä.   Mika Kaurismäki sanoi joskus, että ihmisillä on juuret kuin puilla. Ilman niitä ei pysy pystyssä eikä juuria voi siirtää muualle. Jos juuret ovat Suomessa, ne ovat siellä pysyvästi. Sen ymmärtää hyvin vasta asuttuaan riittävän kauan muualla. En siis kuvittele muuttuvan...

Pitkällä junamatkalla pohjoisen Romanian halki on aikaa katsella ohi vilistäviä kyliä ja pikkuisia rautatieasemia. Kovin paljon kumpikaan ei ole muuttunut siitä, kun katselin niitä ensimmäisen kerran, tasan 25 vuotta sitten matkuessani samaa reittiä.   Kylissä on kunnostettu vanhoja ja rakennettu uusia taloja. Asemat näyttäisivät olevan ennallaan, mitä nyt pientä murenemista on ehkä tapahtunut. Kaikilla juna-asemilla on samanlaiset punaiset tai siniset muovipenkit, ehjiä tai ei, ja ryhdikkääseen univormuun sonnustautunut junanlähettäjä. Monet asemat ovat kauniita, mutta mitään kunnostusta niille ei ole tehty. Veikkaisin, että jopa melodia, joka ilmoittaa junan saapumisesta on sama kuin silloin. Tosin en mene siitä takuuseen.   Omassa kotikaupungissakin on oikein herttainen asema, itävaltalaisten suunnittelema ja rakentama, yli sata vuotta vanha. Entisöitynä ja kunnostettuna se voisi olla matkailunähtävyys, kaupungin ylpeys, jota turistit tulisivat valokuvaamaan. Nyt unohtuneen...

Aikamatkustajan opaskirja täyttää pian vuoden. Vielä on mahdollisuus tilata omasi ennen kuin laatikon pohja tulee näkyviin. Saat kirjan suoraan postissa hintaan 10€ + postituskulut. Lähetä nimesi ja osoitetiedot sähköpostilla aikamatkustaja@gmail.com ,  saat vastauksena tilausvahvistuksen ja maksuohjeet. Paketti lähtee matkaan heti seuraavana arkipäivänä. Kirja sisältää 103 kirjoitusta kulttuurieroista ja luettavaa on 235 sivua huumorilla kuvitettuna. Paluumuuttajan kulttuurishokki on aiheena tietokirjallisuudessa aliedustettuna. Siksi päätin julkaista blogikirjoituksiin perustuvan  Aikamatkustajan opaskirjan , jotta aihe tavoittaisi myös ne lukijat, jotka eivät ole seikkailleet  blogiversumissa . Kulttuurishokin kokemusta ei oman kokemukseni mukaan oteta riittävän vakavasti. Siitä kärsivä jää helposti yksin, ilman vertaistukea tai ammattiapua. Viranomaisia “paluumuuttajan kriisi” ei kiinnosta. Toki ahdingosta selviää kuivalle maalle ajan kanssa, ennemmin tai myöhemmin. ...

Sanotaan, että aika on suhteellista. Onko minuutti tai tunti pitkä vain lyhyt aika, riippuu ihan siitä mitä pitäisi saada aikaan. Mitä aikaansaaminen sitten on? Sekin on suhteellista, koska jokainen voi määritellä sen itse. Muistan mainion taideopettajan, joka oli asettanut itselleen tavoitteeksi, että “elämän aikana saisi tehtyä muutaman hyvän piirroksen”. Se riittää. Aika armollista ja lempeää nykyajan suoritusyhteiskunnasta ja tehotaloudesta katsoen. Hän ei pyrkinyt julkisuuteen eikä ehkä tullut ajatelleeksikaan taloudellisen hyödyn maksimointia. Yleensä meillä on taipumus pyrkiä tavalla tai toisella liiallisuuksiin ja tuskailla ajanhallinnan kanssa. Ajan hallinnan voisi kuitenkin ihan kirjaimellisestikin mieltää niin, että meillä on kaikki valta hallita aikaa. Ainakin omaa aikaamme, sehän on subjektiivinen asia, jos niin haluamme.   Kaksi vuotta Romaniassa asuttuani olen oivaltanut, miksi kaikki yhä tupakoivat niin innokkaasti. Aina joutuu odottelemaan jotain, ei täällä muuten ...

Pysäköin auton sattumalta vanhan synagogan viereen ja tapasin Israelista tulleita turisteja. Neuvoin heidät kirjastoon kysymään avainta, he pääsivätkin kurkistamaan pyhäkköön ja olivat tyytyväisiä. Itse en ole käynyt sisällä, ovi on aina lukossa. Museota tai opastusta ei ole. Tapasin toisena päivänä myös vanhemman herran, joka sanoi olevansa paikkakuntamme ainoa juutalainen. Hänkin oli kysellyt kaupungilta synagogan kohtalosta. Miksei sitä remontoida museoksi tai edes pidetä auki vieraita varten? Hän oli tarjoutunut rahoittamaan hanketta, mutta vastaukset olivat vältteleviä. Herra tulkitsi tilanteen niin, että juutalaisia pelätään edelleen. Historia on monimutkainen.   Vuonna 1941 Romania oli Saksan liittolainen toisessa maailmansodassa kuten Suomikin. Sillä oli hintansa. Lokakuun 10. päivän yönä pikkukaupunkimme juutalaiset herätettiin rummuttamalla ja he saivat kaksi tuntia aikaa pakata tavaransa ja saapua juna-asemalle. 2945 ihmistä jätti kotinsa, kotiavaimensa ja henkilöpaperin...

Pariisin olympialaisiin osallistui Suomen joukkueessa 57 urheilijaa. Onnistumisia on yritetty runoilla otsikoihin, mutta karu totuus on, ettei kisoista tullut yhtään mitalia. Kukaan ei oikeasti muista sitä, joka oli kuudes, vain palkintokorokkeelta jäädään historiaan. Joukkueen paras onnistuminen osui heti kisojen alkuun. Avajaisten veneilyosuus sujui mallikkaasti, eikä kukaan pudonnut Seineen. Hyvä niin, koska siitä olisi voinut tulla maha kipeäksi. Miksei kisoissa pärjätty? Ehkä korkea elintaso ja optimaaliset harjoitteluolosuhteet eivät olekaan parhaat eväät menestymiseen. Urheilupaikkoja on, valmentajia on, välineitä, tukirahaa ja seuroja on. Jotain silti puuttuu.   Toisin oli sata vuotta sitten kun Paavo Nurmi toi viisi kultaa niistä edellisistä Pariisin kisoista. Suomi juostiin kirjaimellisesti maailmankartalle. Jostain syystä suoritusten laatu ja halu voittaa olivat eri tasolla kuin nyt, vaikka maamme oli köyhä. Urheiluorganisaatioita ja lajiliittoja ei juurikaan ollut. Nurm...

Kun on ajanut autolla alle kuukaudessa 6400 kilometriä, tietää kyllä olleensa matkalla. Myös matka itsessään on pidempi kuin varsinainen perillä olo, missä se sitten ikinä onkaan. Perille pääseminen on muutenkin yliarvostettua. Olen toki iloinen, että pääsimme Romaniasta Suomeen ja takaisin, mutta silti olemme aina matkalla jonnekin. Aika kulkee eteenpäin ja tulevaisuus siintää horisontissa usvan peitossa. Asetelmaa ei mitenkään helpota se, että auto on suksiboksia myöten täynnä kuin imurin pölypussi ja kyydissä istuu koko perhe. Onneksi lapset eivät enää ole siinä iässä, jolloin viiden minuutin välein kysytään koska ollaan perillä. En osaisi vastata.   Jostakin syystä meillä on pakottava halu siirtyä paikasta toiseen, nähdä uusia tai ennestään tuttuja paikkoja ja maisemia, ja olla matkalla jonnekin. Ehkä se on geneettinen tarve. Jos ihminen ei lomalla käy missään, joutuu elämään koko tulevan vuoden häpeässä, tunnontuskissa ja syyllisyydessä. Jos loma ei suuntaudu riittävän kauas j...

Kun kesä alkaa, saapuu myös diaspora kotiin tukkien kaikki mahdolliset ajoväylät uusilla kiiltävillä autoillaan. Mikä diaspora? No, tietysti kaikki ne romanialaiset, jotka asuvat ulkomailla ja jotka kaipuu ajaa takaisin kotiseudulle koko kesälomaksi. Näin tapahtuu joka kesä. Mutta ennen kuin diaspora ylittää kotimaan rajan, se laittaa päähänsä vaaleanpunaiset lasit, joiden läpi taakse jätetty ja kaivattu kotimaa muuttuu juuri sellaiseksi kuin kaipuu on sen mielikuvissa maalannut. Esi-isien maa on lämmin, kaunis ja urhea, siellä kaikki maistuu paremmalta ja sydänkin sykkii eri tahtiin. Se on kotiseutu, jonka diaspora on epäonnisten taloudellisten olosuhteiden takia joutunut tilapäisesti jättämään taakseen, ja jonne paluu tapahtuu heti, kun se on taloudellisesti järkevää. Eli ei koskaan.   Kyllä kotimaa onkin kaunis, maisemat ovat huikeat, auringonlaskut ihania, musiikki suloista ja isoäidin ruoka maailman parasta. Niinhän se on kaikkialla. Vaaleanpunaiset lasit päässä koti-ikävästä ...