Nelikätiset ystävämme

Kun kesä alkaa, saapuu myös diaspora kotiin tukkien kaikki mahdolliset ajoväylät uusilla kiiltävillä autoillaan. Mikä diaspora? No, tietysti kaikki ne romanialaiset, jotka asuvat ulkomailla ja jotka kaipuu ajaa takaisin kotiseudulle koko kesälomaksi. Näin tapahtuu joka kesä. Mutta ennen kuin diaspora ylittää kotimaan rajan, se laittaa päähänsä vaaleanpunaiset lasit, joiden läpi taakse jätetty ja kaivattu kotimaa muuttuu juuri sellaiseksi kuin kaipuu on sen mielikuvissa maalannut. Esi-isien maa on lämmin, kaunis ja urhea, siellä kaikki maistuu paremmalta ja sydänkin sykkii eri tahtiin. Se on kotiseutu, jonka diaspora on epäonnisten taloudellisten olosuhteiden takia joutunut tilapäisesti jättämään taakseen, ja jonne paluu tapahtuu heti, kun se on taloudellisesti järkevää. Eli ei koskaan. 

Kyllä kotimaa onkin kaunis, maisemat ovat huikeat, auringonlaskut ihania, musiikki suloista ja isoäidin ruoka maailman parasta. Niinhän se on kaikkialla. Vaaleanpunaiset lasit päässä koti-ikävästä riutunut diaspora löytää rajan takaa kaiken sen, mitä on kaivannut. Ilman laseja se saattaisi joutua katselemaan huojuvia siltoja, kuoppaisia katuja ja kommunismin ajan murenevaa brutalistista arkkitehtuuria – romuttunutta infrastruktuuria, jonka ansiosta maa näyttää laahaavan puoli vuosisataa länsimaiden perässä. Todellisuuden kohtaaminen sellaisenaan aiheuttaisi kotiseutuidentiteetin kriisin. Olisi pakko myöntää, että kotimaa on kompuroinut jo yli 30 vuotta näennäisdemokratiassa, jossa elintaso ei nouse vaan tosiasiassa laskee, mikään ei kehity vaan taantuu ja joutuisi myöntämään vastuunsa siitä, että oman maan kansalaiset ovat silti äänestäneet samoja veijareita samoihin virkoihin aina vain uudestaan, jokaisissa vaaleissa. 

Vähintään neljä miljoonaa romanialaista asuu maansa ulkopuolella, luultavasti paljon enemmänkin. Väkiluku on tasaisesti laskenut jo vuodesta 1990. Samoin ulkomailla asuvien hento toivo siitä, että asiat muuttuisivat kotimaassa. – Toivo kuolee viimeisenä, sanoi romanialainen tuttava kun katselimme yhdessä kolmella jalalla nilkuttavaa kulkukoiraa keskuspuistossa. Harva palaa kotimaahan asumaan. Silloin joutuisi kohtaamaan paljon muutakin ongelmallista kuin alhaisemman elintason. Tosin taloudesta voi puhua monenlaisilla mittareilla. Romaniassa uutisoidaan yhtenään, miten talous kasvaa, ihan niinkuin sosialistisessa realismissakin. Voihan se kasvaa. Ongelma on siinä, että muissa maissa se kasvaa nopeammin, jolloin etumatkaa ei koskaan saada kiinni vaan muut maat karkaavat tavoittamattomiin kuin eksponentiaalisesti toisistaan loittonevat taivaankappaleet. 

Suomestakin lähdettiin joskus köyhyyttä pakoon, syntyi amerikansuomalaisten alalaji. Koti-ikävä varmasti vaivasi, mutta matka oli liian pitkä kesälomareissuihin, ehkä kalliskin. Niinpä suomalaiset ryhtyivät amerikkalaisiksi ja kasvattivat juurensa uuteen maahan. Samoin taisivat tehdä Ruotsiin lähteneet työläiset, vaikka he kävivätkin kesälomalla kotona esittelemässä Volvoaan kateellisille sukulaisille. Suomi oli kuitenkin edelleen köyhä ja kurja, uudessa kotimaassa oli töitä. Kotona oli pellon laitaa laahaava soratie ja maalia itkevä rintamamiestalo. Likaistakin oli. Ei tehnyt mieli palata. Minustakin olisi teoriassa voinut tulla amerikansuomalainen jos oma isoisoisäni olisi toteuttanut haaveensa rapakon taakse muutosta. Päiväkirjoissaan hän haaveili muutosta ja opetteli kieltä. Hän kuitenkin rikastui kotimaassakin, eikä enää halunnutkaan lähteä. Sittemmin muukin Suomi vaurastui ja otti läntiset ystävänsä kiinni. Kehitys ja kasvu oli ihan todellista ja konkreettista, syntyi menestystarinoita. Suomi ei ollutkaan enää köyhä. 

Romaniassa tätä nousukautta odotetaan yhä. En tiedä mikä kehityksen estää. Puuttuuko kyky tehdä yhteistyötä, mikä menestyksen avain usein on, vai onko vaikeutena myöntää ongelmien olemassaoloa? On ymmärrettävää, että ne jotka jo menestyvät – ja heitäkin on suuri joukko – eivät halua muuttaa mitään. Heillä on vain hävittävää. Enemmistö ihmisistä ei tiedä paremmasta ja osaa seurata vain kotimaan uutisia. Eläkeläisille riittää, että tuttu ehdokas lupaa korottaa eläkkeitä. Ei sillä ole väliä tapahtuuko se vai ei, Romaniassa on totuttu odottamaan. Diasporakaan ei auta, kun he tulevat kotiin vain kesäisin ne vaaleanpunaiset lasit päässään. Heidän todellisuutensa on kuvitteellinen haavekuva siitä maasta, jonka he kuvittelevat jättäneensä taakseen ja jonka he haluavat kuvitella löytävänsä joka kesä uudestaan, vaikkei sitä ole koskaan ollut olemassakaan muualla kuin lapsena kuulluissa tarinoissa. 

Tästä kollektiivisesta fiktiosta he pitävät ikäänkuin kaksin käsin kiinni, koska se on heidän identiteettinsä perusta ja ainoa pysyvä kiinnekohta tuulisessa maailmassa. Tai oikeastaan vielä tiukemmin – nelikätisesti. Romanialaiset nimittäin ovat nelikätisiä, mikä johtuu merkillisestä lingvistisestä evoluutiosta. Romanian kielessä (viisikirjaiminen) deget tarkoittaa sekä sormea että varvasta. Peukaloakaan ei romanialaisilla ole, on vain suuri sormi, tai suuri varvas, miten vain. Jos ei tiedä kummasta puhutaan, pitää erikseen kysyä. Suomen kielessä vastaava kummajainen on hän. Sukupuolineutraali, tasa-arvoinen pronomini, joka aiheuttaa kohtuuttomia hankaluuksia varsinkin tulkeille ja kääntäjille. Ongelma on ollut tiedossa ainakin kaksi sataa vuotta, eikä sille ole silti osattu tehdä mitään. Miksei? Romanian kanssa voitaisiin tehdä kauppaa: vaihdetaan toimiva varvas kahteen persoonapronominiin. Ehkä sukupuolettomuutta ihaileva aikamme ei ole otollisin, mutta tiedän, että jos EU-direktiivi käskee, suomalainen kyllä tottelee. Joten taidan lähettää kirjeen Brysseliin.