Sinivalkoisessa veneessä

Pariisin olympialaisiin osallistui Suomen joukkueessa 57 urheilijaa. Onnistumisia on yritetty runoilla otsikoihin, mutta karu totuus on, ettei kisoista tullut yhtään mitalia. Kukaan ei oikeasti muista sitä, joka oli kuudes, vain palkintokorokkeelta jäädään historiaan. Joukkueen paras onnistuminen osui heti kisojen alkuun. Avajaisten veneilyosuus sujui mallikkaasti, eikä kukaan pudonnut Seineen. Hyvä niin, koska siitä olisi voinut tulla maha kipeäksi. Miksei kisoissa pärjätty? Ehkä korkea elintaso ja optimaaliset harjoitteluolosuhteet eivät olekaan parhaat eväät menestymiseen. Urheilupaikkoja on, valmentajia on, välineitä, tukirahaa ja seuroja on. Jotain silti puuttuu. 

Toisin oli sata vuotta sitten kun Paavo Nurmi toi viisi kultaa niistä edellisistä Pariisin kisoista. Suomi juostiin kirjaimellisesti maailmankartalle. Jostain syystä suoritusten laatu ja halu voittaa olivat eri tasolla kuin nyt, vaikka maamme oli köyhä. Urheiluorganisaatioita ja lajiliittoja ei juurikaan ollut. Nurmi keksi harjoittelumetodinsakin itse; juoksi junan perässä, kävi tanssimassa ja hieronnassa, otti käyttöön jopa sekuntikellon. Siivoojan ja puusepän pojan sinnikkyys ja kunnianhimo tuotti tulosta – yhdeksän olympiakultaa. Mitaliennätys taitaa olla edelleen rikkomatta. 

Kasvoin urheilumaassa, jossa kerrostalon pihalla heitettiin keihästä itse veistetyillä kepeillä ja hypättiin hiekkalaatikkoon. Urheilijat olivat roolimalleja ja idoleita, ihailtiin Lasse Vireniä ja Pertti Karppista. He olivat kansallissankareita, jotka kantoivat kisoista kotiin mitaleita niskat notkolla. Eikä koulujen pihoilla ollut tekonurmia tai kiipeilytelineitä vaan kuiva hiekkakenttä, jolle kaaduttiin polvet verillä pesäpallon perässä kun ei paremmasta tiedetty. En nyt voi väittää, että olisin elänyt köyhää tai kurjaa lapsuutta, mutta maailma oli kuitenkin aika erilainen. Kehitys ja vaurastuminen ei ole lisännyt menestystä urheilukentillä. Jos kaikki ovat tehneet oikeasti parhaansa, se ei ole riittänyt. 

Kunniakas historia on silti poikinut sen, että suomalaiset ovat urheilukansaa edelleen. Jos höntsäliikunnassa jaettaisiin palkintoja, Suomi olisi huipulla. Olen varma, että meiltä löytyvät maailman parhaat hiihtoladut, pururadat ja uimahallit. Kuka tahansa pääsee harrastamaan salibandya tai frisbeegolfia, eikä kynnys aloittamiseen ole korkea. Espoossa käydessä ei tarvinnut aamuseitsemältäkään juosta metsäpolulla yksin. Juoksijat jopa tervehtivät ystävällisesti. Toisin on Romaniassa, jossa kuntoilupaikat joutuu improvisoimaan ihan itse ja lenkkeilijää tuijotetaan kuin kylähullua. Paitsi jos pelaa tennistä. Ilman tennismenestystäkin romanialaiset pokkasivat Pariisista yhdeksän mitalia. Se on yhdeksän enemmän kuin Suomi. 

Miksi sillä on väliä? On siinä mielessä, että huippu-urheiluun lapioidaan aika anteliaasti rahaa valtion budjetista. Nyt on sopiva hetki kysyä, onko investointi onnistunut. Varmasti kysytäänkin. Ja jos halutaan, että sinivalkoiset urheilijat menestyvät jatkossa paremmin, täytyy keksiä jotain muuta kuin lisää rahaa liitoille. Ehkä kansallisten joukkueiden aika on jo ohi. Kun omat rahkeet eivät riitä, Suomen pitää liittoutua yhteisen lipun alle parin muun maan kanssa. Koko kisojen luonne muuttuisi vähemmän kansallismieliseksi ja yhteisöllisemmäksi. Sopimus voisi kattaa vaikka kolmet kisat. Luontevia liittolaisia Suomelle olisivat Kreikka ja Israel, ihan värienkin puolesta, miksei naapuri Virokin. Jos Kuortaneen opisto ei näissä maissa innosta, voidaan kysellä mukaan Argentiinaa, Uruguayta ja El Salvadoria. Ehkä siellä on nuoria, joilla on nälkäisempi asenne kuin meidän kylläisillä sohvaperunoilla. 

Idea kuitenkin vaikuttaa jo lähtötelineissä epärealistiselta, sehän vaatisi sekä luovaa ajattelua että poikkeuksellista yhteistyökykyä. Siihenkään ei taida olla eväitä. Ei ainakaan nykyisellä olympiakomitealla. On parasta keskittyä kahden viikon päästä alkaviin paralympialaisiin ja varata pop cornit valmiiksi Leo-Pekka Tähden ratakelausta odotellessa.