Kolmas ulottuvuus

Sanotaan, että aika on suhteellista. Onko minuutti tai tunti pitkä vain lyhyt aika, riippuu ihan siitä mitä pitäisi saada aikaan. Mitä aikaansaaminen sitten on? Sekin on suhteellista, koska jokainen voi määritellä sen itse. Muistan mainion taideopettajan, joka oli asettanut itselleen tavoitteeksi, että “elämän aikana saisi tehtyä muutaman hyvän piirroksen”. Se riittää. Aika armollista ja lempeää nykyajan suoritusyhteiskunnasta ja tehotaloudesta katsoen. Hän ei pyrkinyt julkisuuteen eikä ehkä tullut ajatelleeksikaan taloudellisen hyödyn maksimointia. Yleensä meillä on taipumus pyrkiä tavalla tai toisella liiallisuuksiin ja tuskailla ajanhallinnan kanssa. Ajan hallinnan voisi kuitenkin ihan kirjaimellisestikin mieltää niin, että meillä on kaikki valta hallita aikaa. Ainakin omaa aikaamme, sehän on subjektiivinen asia, jos niin haluamme. 

Kaksi vuotta Romaniassa asuttuani olen oivaltanut, miksi kaikki yhä tupakoivat niin innokkaasti. Aina joutuu odottelemaan jotain, ei täällä muuten kestä hermot. Viraston ovi on kiinni, lääkäri lähtenyt lounaalle, juna myöhässä, laite jumissa, you name it. Odotellessa aikaa on, mutta ei tiedä koskaan kuinka paljon. Silloin kaivetaan joko tupakat tai puhelin taskusta. Kummastakin on todennäköisesti lähinnä haittaa, mutta molemmat ovat välineitä ajan tappamiseen. Se jos mikä on julmaa, koska aika on arvokkain asia mitä meillä on. Siitä samasta syystä, että emme tiedä paljonko sitä on jäljellä. Suuri tragedia on siinä, että niin aikaa kuin kaikkea muutakin arvostaa vasta sitten kun sen loppu alkaa häämöttää. 

Olin juuri saanut ensimmäisen kamerani, oli 80-luvun alku. Pokkari kaulassa kävelin pitkin Tukholman katuja, lähinnä alikulkutunneleissa ja ratojen varsilla. En nähnyt kaupungissa mitään muuta kiinnostavaa kuin värikkäät graffitit, koska se oli jotain mihin Suomessa en ollut vielä törmännyt. Tuntui kuin olisi ollut jotenkin suuremmassa maailmassa, melkein New Yorkissa. Ruotsi oli meitä edellä, niin kuin on kai edelleenkin. Romaniaan muutto taas on monesti tuntunut aikamatkalta omaan lapsuuteen. Aikaan, jossa aikuiset söivät voita, kermaa ja lihahyytelöä, polttivat tupakkaa, joivat liikaa viinaa ja pukeutuivat hassusti. Kaikki oli ruskeaa ja keltaista, aurinko paistoi. Täälläkin eletään vähän vastuuttomasti, kuunnellaan diskomusiikkia liian kovalla, lapset pomppivat autoissa ilman turvavöitä, joessa kelluu roskia ja katuja vasta asvaltoidaan. 

Matkustaminen ei tapahdu koskaan vain pituus- ja leveyspiirien ehdoilla maanpintaa pitkin, vaan mukana on aina kolmaskin ulottuvuus – aika. Jokainen paikka elää omassa ajassaan, mikä tarkoittaa väistämättä myös matkaa ajassa. Fysiikan lait saattavat olla samat kaikkialla, mutta muut lainalaisuudet eivät päde. Se, mikä on totta kotimetsässä, ei toimikaan naapurissa. Se, mikä on olevinaan hauskaa jossain, ei naurata toisessa kulttuurissa ketään. En tiedä johtuuko se maailmankaikkeuden laajenemisesta vai ihmisen käsityskyvyn rajallisuudesta. Vitsini eivät kuitenkaan ole oikein toimineet Romaniassa, mitä en anna paikallisille helposti anteeksi. Ne ovat ihan varmasti hauskoja. Tai ehkä se on kiinni ajoituksesta. Yritän ensi vuonna uudestaan, jos aika olisi otollisempi. 

Myönnän olevani välillä kyyninen romanialaisia kohtaan. Se johtuu vain siitä, etten aina ymmärrä heitä. Tätä tapahtuu usein. Ajattelin jopa ilkeästi, että kaikki täällä ovat lukutaidottomia, koska kirjastossa ei koskaan ole tungosta, ei oikeastaan ketään, kuten ei kirjakaupassakaan. Näpäytyksenä ylimielisyydelleni nuori sukulaistyttö saapui juuri syntymäpäiväjuhlille paksu kirja kainalossaan. Kävin heti kurkistamassa kantta – mukana olivat Karamazovin veljekset. Sillä lailla. Tyttö kuiskasi, että jos käy aika pitkäksi, voi aina lukaista pari sivua. Aikaahan on missä tahansa, jos niin haluaa. Dostojevskin seurassa se tuskin menee hukkaan. Tunnustin reilusti, että kunnioitan valintaa suuresti, myös siksi etten ole itse saanut kyseistä kirjaa vieläkään luettua. Ei ole muka ollut aikaa. 

Palaan vielä hiukan matkustamiseen ja suhteellisuuteen. Einsteinhan ei koskaan väittänyt, että ajassa matkustaminen olisi mahdollista, hän vain tunnusti ettei sitä voi todistaa mahdottomaksi. Epäilen, ettemme ole valmiita siihen harppaukseen, meillä on haasteita omankin ajanhallintamme kanssa. Käsityskykymme on vielä liian rajallinen. Ensin pitäisi opetella ajattelemaan enemmän sitä mikä on mahdollista, eikä ensin sitä mikä on mahdotonta. Eli odotus luultavasti palkitaan, mutta vasta kun olemme ensin oppineet odottamaan.