Idän pikajunassa

Pitkällä junamatkalla pohjoisen Romanian halki on aikaa katsella ohi vilistäviä kyliä ja pikkuisia rautatieasemia. Kovin paljon kumpikaan ei ole muuttunut siitä, kun katselin niitä ensimmäisen kerran, tasan 25 vuotta sitten matkuessani samaa reittiä. Kylissä on kunnostettu vanhoja ja rakennettu uusia taloja. Asemat näyttäisivät olevan ennallaan, mitä nyt pientä murenemista on ehkä tapahtunut. Kaikilla juna-asemilla on samanlaiset punaiset tai siniset muovipenkit, ehjiä tai ei, ja ryhdikkääseen univormuun sonnustautunut junanlähettäjä. Monet asemat ovat kauniita, mutta mitään kunnostusta niille ei ole tehty. Veikkaisin, että jopa melodia, joka ilmoittaa junan saapumisesta on sama kuin silloin. Tosin en mene siitä takuuseen. 

Omassa kotikaupungissakin on oikein herttainen asema, itävaltalaisten suunnittelema ja rakentama, yli sata vuotta vanha. Entisöitynä ja kunnostettuna se voisi olla matkailunähtävyys, kaupungin ylpeys, jota turistit tulisivat valokuvaamaan. Nyt unohtuneena reliikkinä se tuottaa enemmänkin surua ja häpeää rikkinäisine kiveyksineen ja kulkukissoineen. Ehkä jonain päivänä niin tapahtuukin, on naapurikaupungissakin tehty vanhalle asemalle tyylikäs remontti. Vuosikymmeniä murentuneista tiiliraunioista paljastui varsinainen palatsi, vuosien entisöinnin jälkeen. Asemia ja korjattavaa riittäisi ympäri maata. Siinäpä se ongelma onkin: kun huoltotoimet on unohdettu jo puoli vuosisataa, korjaaminen ei ole enää helppoa eikä halpaakaan. 

40 vuotta sitten anoppi muutti tyytyväisenä kerrostaloon, joka oli moderni ja uudenkarhea. Sen jälkeen mitään ei tehty kuin asuttiin. Jos joku halusi vaihtaa parvekelasituksen tai oven, hän teki sen omalla rahallaan ja omalla tyylillään. Yhtään isompaa remonttia ei ole toteutettu, ei Ceausescun aikaan eikä sen jälkeen. Taloyhtiö ja isännöitsijä on kyllä teoriassa olemassa, mutta asukkailta on kerätty vain minimaalisia vastikkeita siivousta ja sähkölaskua varten, ei remontteihin riittäviä varoja. Kukapa niitä olisi maksanutkaan. Kunnossapitoa ei siis harrastettu lainkaan, eikä talkooideaa tunneta. Talo alkoi vuosien kuluessa näyttää Legoista kasatulta tilkkutäkiltä, joka saattaisi kaatua seuraavassa syysmyrskyssä. Mutta niinpä ei käynytkään. 

Vuosi sitten pihaan ilmestyi komea kyltti, joka ilmoitti peruskorjauksen alkamisesta EU:n jalomielisellä rahoituksella. Seinään viereen alkoi kohota uudenkiiltävää rakennustelinettä, jolla kiipeili reippaita haalarimiehiä. Nyt peruskorjaus on melkein valmis. Kaikki ikkunat ja ulko-ovet on vaihdettu, seinät eristetty, katto ja ullakko uusittu, jopa porraskaiteet vaihdettu ja ulkoseinät maalattu. Katolla lepää rivi aurinkopaneeleja keräämässä energiaa käytävän led-lamppuihin. Anopin asunnossa on lämmintä, jopa näin talvella. Tosin putkiremonttia urakka ei sisältänyt, joten se on edessä jonakin vuonna. Mutta kun koko kortteli alkaa nyt olla valmis, se vaikuttaa kaupunkikuvaankin kovin piristävästi. Ihmeiden aika ei ole ohi. 

Ongelma on yleinen – kommunismin aikaiset elementtitalot aiheuttavat päänvaivaa kaikkialla Itä-Euroopassa. Remontoitavaa riittää, kaikkea ei voi purkaakaan, vaikka 70- ja 80-luvun rakennuskanta ei ole kaunista. Mitä tehtäisiin tilalle ja millä rahalla? Brysselin byrokraattien linjaus on, että korjaaminen kannattaa ja sitä tuetaan rahallisesti, parempien vaihtoehtojen puutteessa. Talojen asukkailta rahaa ei löytyisi kuitenkaan, yhtiölainoja ei mikään pankki myöntäisi. EU-rahoitus on kuin nykyversio kommunismista: valtio tekee ja kansalaiset katselevat. Mielipiteitä ei kysellä, se vain vaikeuttaisi asiaa. Tosin joissakin maissa laki ilmeisesti vaatii, että asukkaiden on oltava yksimielisesti remontin puolella. Romaniassa tällaista ei harrasteta. Anopilla ainakaan ei ole mitään valittamista. Talo on kuin uusi, taas kerran. Ainakin vähän aikaa.