Siitä mistä ei voi puhua
Vuonna 1941 Romania oli Saksan liittolainen toisessa maailmansodassa kuten Suomikin. Sillä oli hintansa. Lokakuun 10. päivän yönä pikkukaupunkimme juutalaiset herätettiin rummuttamalla ja he saivat kaksi tuntia aikaa pakata tavaransa ja saapua juna-asemalle. 2945 ihmistä jätti kotinsa, kotiavaimensa ja henkilöpaperinsa, matkusti Transnistriaan leireille eikä moni palannut. Luku oli lähes puolet kaupungin asukkaista. Rautatieaseman seinässä on kyltti, joka todistaa tapahtuneesta. Sodan jälkeen tiettävästi sata selviytynyttä palasi kotikaupunkiinsa. Leireille päätyi arviolta 150 000 ihmistä. Vanhan herran lisäksi en ole tavannut ketään, jolla olisi ollut asiasta mitään sanottavaa. Wittgensteinia lainaten: mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava. Voi myös olla etteivät paikalliset ole asiasta kovin paljon kuulleet. Koulussa eikä kotona.
Asumme siis pikkukaupungissa, jonka historia on vähintäänkin värikäs ja kansainvälinen. Bukovinan maakunnasta tuli osa Romaniaa ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Seuraavassa sodassa rajoja vedettiin taas uusiksi ja puolet maakunnasta päätyi Neuvostoliittoon, nykyiseen Ukrainaan. Aikaisemmin alue kuului Itävalta-Unkarin keisarikuntaan yli sadan vuoden ajan. Se oli kansainvälisin ajanjakso, jolloin myös juutalaisia alkoi muuttaa kaupunkiimme. Keskiajalla hallitsijoina olivat moldavialaiset ruhtinaat, sitten puolalaiset ja osmaanit. Kaikki ovat jättäneet oman jälkensä alueen historiaan. Puolalaiset, saksalaiset ja ukrainalaiset vähemmistöt ovat onnistuivat säilyttämään perinteensä, kielensä ja kauniit kylänsä vaikka hallitsijat ovat vaihtuivat. Juutalaisten kohtalo oli kovempi.
Kävin viikko sitten naapurikaupungin keskiaikafestivaaleilla. Tapahtuma oli maan suurin ja niin hulppea ja pieteetillä järjestetty, että vietin siellä kaksi päivää kameran kanssa. Oli ritareita haarniskoissaan, trubaduureja, prinsessoja käsin ommelluissa mekoissaan ja ratsain linnan pihassa käytyjä taisteluja, joissa kristityt joka vuosi ajavat turkkilaiset valloittajat tiehensä. Historia on aina voittajien tarina. Paikalliset osaavat kyllä luoda autenttisen keskiaikaisen tunnelman, jota tahrasivat vain vähän älypuhelimet ja kamerat. Perinteet halutaan ja osataan pitää hengissä. Hatunnosto sille. Toimivan nykyaikaisen yhteiskunnan pyörittäminen sen sijaan tuottaa suuria haasteita. Minäkin haen juomavettä lähteestä, koska hanavesi maistuu kloorilta. Lähde on tosin kiehtova ihmisten kohtauspaikka, varmaan ihan niin kuin keskiajallakin.
Keväällä innostuimme kaupunkimme puiston, ison ulkoilualueen kunnostuksesta. Ei sitä kunnostettu, kuten epäilin, kyse oli ns. vaalisiivouksesta. Kun pormestari tuli valituksi virkaansa uudelleen, puistosuunnitelmakin unohtui. Sinne ehdittiin istuttaa pari hentoa koivua ja kaivaa kuoppa joutsenlampea varten. Raivattu puisto ja puretun leirihotellin alue kasvavat jo vesakkoa. Lampi ei ole nähnyt vettä, nyt sen pohjasta nousee pajua. Vuoden päästä kukaan ei huomaa enää kuoppaakaan. Mutta ei siitäkään ole sopivaa puhua. Feodaalihallitsijat saivat sentään rakennettua satoja luostareita ja kirkkoja, jotka ovat edelleen alueen tärkein ja ainoa todellinen matkailunähtävyys. Puistoon kasattu maailmanpyörä tuskin on pystyssä sadan vuoden päästä.
Kaupungissa on onneksi myös vanhoja kivitaloja, jotka muistuttavat entisistä vuosisadoista. Monet niistä ovat juutalaisten rakentamia, myös kaupungintalo, jossa nykyhallitsijat nostelevat pikareitaan. Rakennushistoria on hyvin dokumentoitu, koska puoli kaupunkia tuhoutui suurpalossa vuonna 1899. Pikkuhiljaa yksityiset omistajat kunnostavat vanhoja rakennuksia, ehkä tietämättä niiden historiaa. Vähemmän oikeudenmukaisia omistajavaihdoksia on harrastettu myös kommunismin vuosina. Ei niistäkään oikein osata puhua. Muistomerkkinä on jäljellä myös juutalainen hautausmaa kaupungin laidalla. Se on yhtä unohtunut kuin pölyyn hautautunut synagogakin, jolle ei luultavasti ole tehty mitään vuoden 1947 jälkeen kun viimeinen rabbi muutti maasta. Vuoteen 1951 mennessä viimeiset juutalaiset olivat lähteneet Israeliin. Jos historiaa ei käsitellä, se unohtuu. Joku voi alkaa kuvitella, ettei sitä koskaan tapahtunutkaan. Ja jos se unohtuu, on aina vaara, että se toistuu uudestaan.
Omituinen saksalainen filosofi, joka väittää :"mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava". Onneksi täällä Saksassa ei tunneta sellaista "filosofia" tai ollaan eri mieltä. Liittokansleri Steinmaier sanoi taannoin, että jokaisen Saksassa asuvan on tunnettava Saksan synkkä menneisyys, myös maahanmuuttajien. Se menneisyys on koulujen opetusohjelmassa. Jos siitä ei puhuta, niin se toistuu uudelleen. Entisen ja nykyisen asuinkaupunkini menneisyys on tutkittu ja käsitelty talo talolta, katukivistäkin on tehty "kompastuskiviä" (Stolpersteine), johin on merkitty depotoidun nimet ja kuolinpaikat.
VastaaPoistaSeurasi jännityksellä ystävättäreni siebenbürgensaksin ja tämän nuoren ystävän kanssa joulukuussa 1989 Nicolao Ceausescun kiinniottoa ja murhaa. Ystävättäreni pakeni 1944 ja nuori mies Timisoarasta 1989. Hän kertoi Securitatesta.
Romanialla olisi paljon puhuttavaa, mutta lienee hauskempaa viettää keskiaikaisia juhlia.
Saksassa on paljon Tonavan saksalaisia ja Sibenbürgenin saksalaisia. Saksan liittotasvalta osti nin 1/4 miljoonaa henkilöä vapaiksi diktatuurista arviolta miljardilla DM:lla vuosien 1967 ja 1989 välillä. Se tunnetaan peitenimillä "Geheimsache Kanal" ja "Aktion Rückgewinnung". Suomalaisille tietenkin vaietaan edelleen. Romanialla olisi paljon puhuttavaa myös kommnistisen diktatuurin ajalta. On väärin, että Romania ei huolehdi omista kansalaistaan ja heitä on kotikaupunkinikin kaduilla kerjäläisinä.
Kiitos hyvästä kommentista. Saksankielinen kyllä, ei saksalainen, siis Wittgenstein. Korjaan etten vääristele historiaa. Romaniassakin käydään kyllä keskustelua mm. siitä miten paljon aihe on kouluissa esillä. Niitä, jotka keskustelevat on vain aika vähän. Omassa lähihistoriassakin on niin paljon perattavaa, että ei ehkä tiedetä edes mistä aloittaa. Suomessa ei ole vielä osattu käsitellä viime sotiakaan kovin rehellisesti. Eikä edellistäkään konfliktia. Historia on monimutkaista.
PoistaKerjäläisistä vielä. Suomeen päästyään nämä "maailmankansalaiset" sanovat kuolevansa Romaniassa nälkään, mikä ei pidä paikkaansa. Kukaan ei kuole Romaniassa nälkään, koska hyväntahtoisempia auttajia ei ole missään. Paikalliset täällä antavat aina jotain, itse en osaa olla niin empaattinen. En usko, että raha on se millä ongelma ratkaistaan.