Ajamisesta ikuisuuteen

Kun on ajanut autolla alle kuukaudessa 6400 kilometriä, tietää kyllä olleensa matkalla. Myös matka itsessään on pidempi kuin varsinainen perillä olo, missä se sitten ikinä onkaan. Perille pääseminen on muutenkin yliarvostettua. Olen toki iloinen, että pääsimme Romaniasta Suomeen ja takaisin, mutta silti olemme aina matkalla jonnekin. Aika kulkee eteenpäin ja tulevaisuus siintää horisontissa usvan peitossa. Asetelmaa ei mitenkään helpota se, että auto on suksiboksia myöten täynnä kuin imurin pölypussi ja kyydissä istuu koko perhe. Onneksi lapset eivät enää ole siinä iässä, jolloin viiden minuutin välein kysytään koska ollaan perillä. En osaisi kuitenkaan vastata. 

Jostakin syystä meillä on pakottava halu siirtyä paikasta toiseen, nähdä uusia tai ennestään tuttuja paikkoja ja maisemia, ja olla matkalla jonnekin. Ehkä se on geneettinen tarve. Jos ihminen ei lomalla käy missään, joutuu elämään koko tulevan vuoden häpeässä, tunnontuskissa ja syyllisyydessä. Jos loma ei suuntaudu riittävän kauas ja jätä jälkeensä luottokorttivelkaa, sitä ei lasketa oikeaksi lomaksi. Vaikka tiet levenevät ja hiukan paranevat joka vuosi, matka seitsemän maan halki ei silti tunnu lyhenevän yhtään. Kilometrit ovat pitkiä ja joka kerta ratin taakse joutuva perheenisä vannoo itselleen ettei koskaan enää. Ei ikinä. Kunnes seuraava kesä taas koittaa. 

Nuorena miehenä matkustin yksin pienelle Nicaraguan saarelle, josta löysin punapartaisen sveitsiläisen pitämän majatalon. Koska olin ainoa vieras, istuimme mukavan omistajan kanssa terassilla nauttimassa olutta ja puhuimme matkustamisesta. Itse olin nuori, utelias ja kaukana kotoa. Sveitsiläinen sanoi käyneensä jo kaikkialla, mutta matkusti silti edelleen. Matkustaminen vain tapahtui öisin ja ilman lentolippuja. Silloin ajattelin, että mies teki minusta pilaa tai oli tullut saarella hulluksi. Nyt neljännesvuosisata myöhemmin tiedän täsmälleen mistä hän puhui. Minäkin matkustan lähes joka yö. Meistä on tullut ikäänkuin saman frequent flyer -ohjelman kanta-asiakkaita. Ikävä puoli on se, ettei jäsenyydestä pääse koskaan eroon eikä matkakohteita saa valita itse. Toisaalta ei se myöskään maksa mitään. 

Unissani toistuu sama kaava: olen saapunut vieraaseen paikkaan, enkä löydä hotellia, laukkua tai passia. Olen eksyksissä, myöhässä tai muuten vain hukassa. Yleensä yksin. Toinen variaatio on se, että olen jo ennestään tutussa paikassa tai maassa jonkun kanssa, mutta emme ole ehtineet tehdä siellä mitään ja pian on pakko lähteä kotiin. Olisin voinut syödä suosikkiravintolassani (jota en löydä), esitellä nähtävyyksiä (joita en muista) tai käydä tutussa kaupassa tai torilla ostamassa jotain. Aika loppuu kesken, yhtäkkiä pitäisi olla lentokentällä tai laivassa, enkä onnistu siinäkään. Yöllisiltäkään matkoilta en koskaan palaa levänneenä ja rentoutuneena katselemaan lomakuvia vaan olen luultavimmin hukannut kameran, filmit, passin, joskus vaatteet ja kotiavaimetkin. Kaikki menee perusteellisesti pieleen. Tätä siis käyn läpi lähes joka yö, vaikka oikeasti matkoilla on harvoin sattunut mitään ikävää. 

Jossain vaiheessa kävi ilmi, että myös isäni piti unipäiväkirjaa vuosikymmeniä. Teimme samaa asiaa toisistamme tietämättä, molemmilla oli tahoillaan vilkas yöelämä. Yksi olennainen ero unissa tosin on: isäni ei matkusta öisin vaan käy edelleen lehtitalossa töissä, vaikka on ollut jo 20 vuotta eläkeläinen. Kummankaan harrastus ei ole helppo eikä vaihtoehtoja ole. Ilmeisesti on ammatteja, joista ei lähdetä eläkkeelle. Siinä mielessä olen onnekkaampi, saan kuitenkin lomailla. Unipäiväkirjan pitämisen väitetään lisäävän itsetuntemusta ja parantavan unen laatua. Unien laadussa en ainakaan ole havainnut kehitystä ja muistiin kirjoitettujen unien määrä ahdistaa. Enkä usko, että olemme loppujen lopuksi omia unia tutkimalla tulleet yhtään viisaammiksi. Se on vain harrastus, jota on vaikea lopettaa. 

Matkalla kuuntelen äänikirjoja aina kun on mahdollisuus, mutta kotona voin palata taas Esa Saarisen luennoille, virtuaalisesti. Kun kuuntelen Saarisen ajatuksia elämästä, rakkaudesta ja systeemiälystä tunnen vihdoin päässeeni jotenkin perille. Ymmärrän mistä hän puhuu ja ihailen ajatusten eheyttä. Harmittaa vain etten koskaan Suomessa asuessa ymmärtänyt kuunnella Saarista enkä mennä livenä luennoille vaikka sekin olisi ollut mahdollista. Siitä olisi varmaan ollut työelämässäkin apua. En ole kai ollut siihen valmis, olin vielä matkalla. Tai oli kiire jonnekin muualle. Hyvyyden siemenet ovat itäneet hitaasti, mutta onneksi tässä asiassa ei ole liian myöhäistä. Asia itse ei ole vanhentunut ja intiimi, läsnäoleva ilmapiiri luennoilta välittyy hienosti myös tallenteista. Ainakin uskon niin. Tallenteitahan löytyy runsaasti Youtubesta, suosittelen lämpimästi. Paitsi jos olet vielä matkalla.