Vain hiljaisempaa

Jihuu, kanadalaiset pitävät Suomesta. Tai joku ainakin. Loputtomien katastrofiuutisten keskelle oli löydetty maailmalta aito suomalaisuuden ylistys, kun konservatiivinen kanadalaislehti kehui Helsinkiä matkailujutussaan. Pääkaupunkia kuvailtiin lähestyttäväksi ja eloisaksi, suomalaisia taas ystävällisiksi ja avoimiksi. Emme olekaan masentuneita valittajia. Moinen vilpittömyys otetaan täällä henkilökohtaisesti ja suurella kunnioituksella vastaan, siitä huolimatta ettei negatiivisia matkailujuttuja juurikaan julkaista, tuskin Kanadassakaan. Kahvilatkin ovat jutun mukaan kuin Pariisissa, vain hiljaisempia. Oh la la! Kävimme lasten kanssa irlantilaisessa pubissa juhlimassa Pyhän Patrickin päivää. Kun pubi on täynnä, siellä luonnollisesti jutellaan ihmisten kanssa. Yritimme tottumuksesta olla kuin Irlannissa, mutta neljän vuoden suomettuminen on tehnyt tehtävänsä - small talk ei enää sujukaan yhtä luontevasti, ei englanniksikaan. Jutustelusta on tullut hapuilevaa ja jäykkää rutiinin puuttuessa. Tuntui siltä kuin aivotoiminta olisi jähmettynyt tyhjäkäynnille. Onneksi irlantilaisten kanssa ei kuitenkaan tarvitse vaivautua, he kyllä keksivät jotain sanottavaa jos suomalainen on hiukan hidas. Havainto oli silti shokeeraava. Juuri hitaus ja hiljaisuus kauhistutti eniten Suomeen muuttaessa. Ihmiset tuijottivat sanomatta mitään. Nyt ymmärsin konkreettisesti, että meistä on tullut yhtä flegmaattisia ja hiljaisia, seura tekee lopulta kaltaisekseen. Brasiliasta muuttanut Fabiane Laube totesi haastattelussa, että suomalaiset polkevat kuntosalilla pyöriään hiljaisuudessa, kunnioittavat toisten yksityisyyttä. Brasiliassa puhutaan aina. Samaa sanoi amerikkalainen ystävä matkustaessaan Helsinkiin. Ihmisten vaitonaisuus tuntui aavemaiselta, kun on ikänsä tottunut kuuntelemaan puheensorinaa. En halua pilkata kanadalaisen toimittajan positiivisia kokemuksia, juttu on sitäpaitsi sekä pitkä että perusteellinen. Mutta niin kauan kun tapaan joka aamu useita suomalaisia, jotka eivät osaa edes vastata tervehdykseen, en voi olla hirveän ilahtunutkaan sosiaalisista taidoistamme. Ihan liian usein keskustelun aikaan saaminen on kuin märkiä puita sytyttelisi. Silti suurin osa suomalaisista on varmaan pääkaupunkiseudullakin avoimia ja ystävällisiä, en epäile sitä yhtään. Ja jos tänne muuttaa joka vuosi 25 000 paluumuuttajaa ja ulkomaalaista, ei kehitys voi mennä ainakaan huonompaan suuntaan. Irlantilainen ravintoloitsija kertoi muuttaneensa Suomeen pitääkseen taukoa hektisestä yrittäjän arjesta. Hän ehti levätä kaksi päivää, kun joku jo soitti ja houkutteli töihin. Silti elämä Suomessa on ollut leppoisampaa, eikä laman kurittamaan Irlantiin tee mielikään takaisin. Olen itsekin ollut tyytyväinen rauhallisempaan työtahtiin, vaikkei sitä työnantajalle kannattaisikaan mainita. Palkkaneuvotteluissa kysytään aina vitsikkäästi paljonko menetetty vapaa-aika maksaa. Kysymys on absurdi. Jos vapaa-aikaa on kovin vähän, se muuttuu korvaamattoman arvokkaaksi. Japanin tuhojen tuijottaminen televisiokanavilta on pakottanut ajattelemaan kaiken katoavaisuutta. Pitäisi muistaa iloita siitä mitä meillä on ja olla kiitollinen siitä, mikä on hyvin. Kaikkea kun ei koskaan saa, mutta silti toivoisin vähän lisää. Jos Fabiane Laube tai joku muu perustaa brasilialaisen kuntosalin, jossa jutellaan toisille ihmisille, lupaan liittyä heti jäseneksi. Ainakin tunnistaisin heti, jos kävisi niin kummallisesti, että olen alkanut pitää hiljaisuudesta enemmän.