Naapurilaiset

Palmusunnuntaina kuuluu perinteisesti mennä virpomaan naapureita ja sukulaisia. Mietin asiaa hetken ja totesin, että jätämme säikyt naapurit rauhaan ja häiriköimme lasten kanssa mieluummin vain sukulaisia. Minusta virpominen on hieno perinne; siinä yhdistyy länsisuomalainen trulliksi pukeutuminen ja itäsuomalaiset virpomavitsat. Onkohan perinne katoamassa kokonaan? Meille ei tullut tänäkään vuonna yhtään virpojaa, noitaa eikä trullia. Munia olisi ollut odottamassa.

Kun muutimme Suomeen yritimme ensin tutustua kerrostalonaapureihin. Samassa rapussa asui lapsiperhe. Lapsemme olivat samassa tarharyhmässä, näimme päivittäin pihalla, tervehdimme ja juttelimme jotain. Silti mitään tutustumista ei tuntunut tapahtuvan. Pääsiäisenä menin isomman lapsemme kanssa virpomaan heitä. Naapurit ilahtuivat, mutta eivät olleet varautuneet suklaamunilla. Meitä ei kutsuttu sisälle, juttelimme hetken ovensuussa. Palkka tosin hoidettiin myöhemmin, kuten perinteisesti kuuluikin tehdä.

Kun naapureille syntyi toinen lapsi, veimme pienen lahjan. Yritin uskotella itselleni, että suomalaiset vain ovat epäluuloisia ja hitaita, kyllä he lämpenevät. Edelleenkään meitä ei kutsuttu sisään. Siinä vaiheessa aloin kyllästyä yksipuoliseen sosiaalisuuteen. Miksi meidän pitäisi tehdä kaikki yritykset, kysyä kysymykset ja aloittaa keskustelut? Jos naapureihin tai muihinkaan suomalaisiin ei ole mitään luontevaa tapaa tutustua, ei sitten väkisin.

Kun naapurit muuttivat pois, he eivät hyvästelleet meitä, tiputtivat vain lapun postiluukusta: olemme muuttaneet, soitellaan. Ei olla soiteltu. Tulkitsin sen niin, että heille jäi ehkä kuitenkin huono omatunto, minkä he lapulla kuittasivat sovitetuksi. On meillä mukaviakin naapureitakin, jotka eivät vaivaudu kohtaamisista. Vaihdetaan kuulumisia, jutellaan pihalla, tervehditään ystävällisesti, ollaan tultu hiukan tutuiksi. Mutta henkilökohtaiselle tasolle tutustuminen ei mene. Emme ole tutustuneet yhteenkään suomalaiseen niin hyvin, että meidät olisi kutsuttu kahville. Vielä. 

Kun Sörnäisissä asuva toimittaja laittoi rappukäytävään kutsun tupaantuliaiskahveille, vain yksi naapuri saapui, eläkeläinen. Minä en usko, että se on edes paikkakunta- tai kerrostalokohtainen ongelma. Suomalaisilla ei ole valmista mallia sosiaaliseen kanssakäymiseen vieraiden ihmisten kanssa. Uskotellaan, ettei ole aikaa tai sopiva päivä. Tosiasiassa ei osata jutella, pelätään kohtaamisia. Siksi jotkut ahdistuvat jopa samaan aikaan ulko-ovelle osumisesta tai kauhistuvat kun joutuvat toisten ihmisten kanssa samaan hissiin.

Pihalla elokuvassa saksalainen Laura, Suomeen joutunut yksinäinen nuori äiti, soittaa naapureiden ovikelloja itseleivottu kakku mukanaan. Viimein yksi ovi aukeaa. Vanha rouva ottaa kiittäen kakun ja sulkee oven. Tilanteessa on jotain niin traagisen todellista, juuri noin voisi oikeasti tapahtua ja se on hirvittävän surullista. Suomeen muuttaneet ulkomaalaiset aina valittavat, ettei suomalaisiin tutustu millään. On helppo antaa periksi. Myös suomalaisen on vaikea tutustua toisiin suomalaisiin. En väitä, että naapureihin tutustuminen on mahdotonta, en ole vielä luopunut kokonaan toivosta. Ehkä joku vielä joskus tulee ovelle kakun kanssa.