Suomalaisia muurahaisia

Hississä se onnistuu ihan hyvin, samoin bussipysäkillä, mutta lentokoneessa alkaa olla jo aika hankalaa. Ei niissä ole enää tilaa. Jotkut kanssamatkustajat siitä huolimatta edelleen yrittävät sitä – siis omissa oloissaan olemista. Kyllä sen tekee vaikeaksi sekin, kun kyynärpäät ovat naapurin sylissä ja polvet edessä istuvan selässä kiinni. Jotkut käyttäytyvät silti niin kuin muita ihmisiä ei olisi olemassa tai vaikka olisikin, he eivät ainakaan ole näkevinään ketään. Jos haluaa matkustaa yksin, pitäisi mennä omalla autolla.

Antoisana huomioiden kohteena oli paluumatkalla vieressäni istunut rouva. Tiedän kyllä tyypin: hän pitää itseään muita parempana, ei voisi kuvitellakaan koskevansa lentokoneateriaan, eikä missään tapauksessa halua alentua keskustelemaan kenen tahansa ventovieraan kanssa ja katsoo ohi vaikka menisit eteen seisomaan. Hän sulkee itsensä omaan kuplaansa epäilemättä myös lomaillessaan, näkee juuri mitä itse haluaa eli välttää kaikessa yllätyksiä ja odottamattomia käänteitä. En siis ahdistellut rouvaa, joka kyllä huomioi lapsensa, iPodinsa, iPadinsa ja iPhonensa matkan aikana oikein hienosti, vaikka ei meitä vieressä istujia neljän tunnin matkalla havainnutkaan.

Lapset taas nauttivat Kreikassa juuri vieraiden ihmisten huomiosta kaikkein eniten, no ehkä uima-altaan ja meren jälkeen. Jokaisessa kaupassa heille juteltiin, he saivat karkkia, päänsilityksen tai simpukankuoren. Heille hymyiltiin, heiltä kyseltiin nimeä ja ikää, monilla kielillä. Kolmevuotias kulki kadulla uutta tamburiiniaan paukuttaen, eikä sekään näyttänyt häiritsevän ketään, paremminkin päinvastoin. En tosin yhtään epäile, etteivätkö he olisi saaneet kauppiaalta myös tukkapöllyä, jos olisivat rikkoneet kaupassa jotain.

Tietysti joskus Suomessakin huomioidaan lapset, mutta turhan harvinaista se on. Äkkiseltään tulee mieleen vain etnisiä ravintoloita, joissa näin on käynyt. Tuntuu siltä, että monet kyllä haluaisivat, mutta tapa siihen puuttuu. On tabu koskettaa tuntemattomia ja tämä koskee myös lapsia. Olisi käsittämätöntä, että vieras ihminen nappaisi lapsesi syliin. Karkkeja antavaa pidetään namusetänä. Kreikassa taas lasten kanssa pöytien välissä juokseva tarjoilija ei ole mitenkään omituinen näky. Minkälaisia me suomalaiset olisimme, jos meillä ei olisi kaikkia näitä sosiaalisen kanssakäymisen ilon tappavia tabuja?

Onneksi meillä on lapset, jotka eivät ujostele vieraita ihmisiä missään, mutta Kreikassa he ottivat olosuhteista kaiken irti. Kävivät kurkkimassa ravintoloiden keittiöihin, kauppojen takahuoneisiin, juoksivat kissojen ja koirien perässä sivukujille. Ja tulivat usein takaisin karkki tai keksi kädessä kysymään kiltisti saako sen syödä. Olen ihan varma, että positiivinen huomio itsessään on lasten itsetunnolle valtavan iso asia. Viikko vuodessa ei taida oikein riittää. Pitäisi matkustaa enemmän.

Ihan liian moni suomalainen katselee omia varpaitaan tai vastapäistä seinää juuri silloin kun voisi hymyillä jollekin. Jos lapsetkaan eivät saa hymyilemään ja vapautumaan, mikä sitten saa. Pienillä ihmisillä on tarjota mielikuvituksellisia kysymyksiä, hauskoja oivalluksia ja pieniä, sympaattisia ilonaiheita. Kun ajoimme taksilla takaisin kotipihaan, lapset juoksivat täyttä vauhtia nurmikolle tarkkailemaan jotain. Kun kysyin mitä siellä tutkitaan, vastaus yllätti taas. “Meillä oli ikävä suomalaisia muurahaisia.”