Me emme ole rikkaita...

…mutta haluamme näyttää siltä. Niinhän somessa usein toimitaan. Esitetään, että tehdään asioita, joita ei oikeasti tehdä tai joihin ei oikeasti ole varaa. Näyttää hyvältä kuvissa. Käydään ottamassa potretteja kalliissa paikassa tai seisotaan Maseratin vieressä. Näin eivät tietysti toimi ne, jotka ajavat luksusautoilla vaan tavalliset ihmiset. Romaniassakin ihmiset tekevät mitä kummallisimpia uhrauksia vain hankkiakseen rahaa, jolla voi ostaa kalliin auton näyttääkseen muille, että on rahaa. Toinen tärkeä statussymboli heti rahan ja auton jälkeen on maha, miehillä siis. Kauluspaidan alla pitää pullottaa, koska jos on mahaa, on myös rahaa. Laiha ihminen on köyhä, ei hyväkuntoinen kuten suomalaisena on tottunut ajattelemaan. Jos joku yrittää laihtua, häntä kannustetaan syömään paremmin. 

Lomailimme joulun välipäivinä Serbiassa, hiihtäen ja syöden. Sattui niin, että löytämässämme vuoristohotellissa oli oikein tasokas ravintola. Niinpä testasimme kaikkea, koska emme viitsineet ajella muualle. Aamiainen oli myös runsas ja hyvin balkanilainen – ei kasviksia tai hedelmiä. Pöytään kannettiin pitkä tarjotin paistettuja munia, makkaroita, kinkkua, pasteijoita ja juustoja. Kolesteriarvoille se ei tee hyvää, mutta sillä jaksoi laskea koko päivän. Unkarilaiset hotellivieraat tulivat aamiaiselle omat paprikat kainalossa. Meillä oli kaurahiutaleita. Yritimme myös selittää henkilökunnalle lapsemme muna- ja maitoallergioita. Joka päivä aloitettiin sama tarina uudestaan, kuin ensimmäistä kertaa, huonolla menestyksellä. 

Serbia tuntuu elävän muutenkin ihan omassa ajassaan. Se on sympaattinen takapajula, jossa ruokaravintolassakin ilma on sakeana tupakansavusta kuin 90-luvulla. Myös ruokalistat ovat täynnä “oikeaa ruokaa” ilman kevytvaihtoehtoja. Luulen, että ihmiset toimisivat kaikkialla Balkanilla samalla tavalla kuin serbialaiset, jos saisivat itse valita. Istuttaisiin savupilven keskellä syömässä rasvaisia lihapullia viinin kera murehtimatta mistään. Eiväthän romanialaiset ole lopettaneet tupakointia tai lihansyöntiä, eivätkä yritäkään. Valinnanvapaudella en tarkoita nyt Romanian järjestettyjä vaaleja vaan sitä, että pikkuhiljaa markettien einekset syövät elintilan paikallisilta tuottajilta. Se tapahtuu hitaasti, melkein huomaamatta, näennäisen edistyksen varjolla. 

Siksi käyn aina torilla ostamassa luomujuustoa ja lihoja. Meillä syödään myös voita, mikä on maitoallergikon perheessä ollut merkillinen käänne. Vasta Romaniaan muutettuamme saimme tietää, ettei voi aiheuta allergikolle mitään oireita, vaikka se on tehty maidosta. Maitoproteiini ilmeisesti jotenkin pilkkoutuu, siitä on virallisia tutkimuksiakin. Eipä sitä kukaan silti tullut kertoneeksi Suomessa, vaikka olimme Allergiasairaalan kanta-asiakkaita kymmenen vuotta. Tosin usein sairaalavisiittien jälkeen pohdimme, onko lääkäreiden tehtävä auttaa potilaita vai markkinoida paikallisen lääkefirman tuotteita. Ymmärrän oikein hyvin uusia amerikkaisia ravintosuosituksia, minäkin haluan tietää mitä syön ja miten se on tehty. Ehkä rasva maidossa ei olekaan pahin asia maailmassa. 

Toinen syy, miksi romanialaiset eivät saa valita, on paasto. Niille, jotka noudattavat sääntöjä, kirkollinen kalenteri kertoo koska saa syödä lihaa, koska kalaa ja koska pelkkiä kasviksia. Koska kohtuullisuus ei missään muodossa sovi romanialaiseen elämäntapaan, tämäkin viedään äärimmäisyyksiin, mikä johtaa siihen, että ennen paastoa syödään lihaa kuin viimeistä päivää. Samoin paaston päätyttyä. Minulle äkkinäiset ruokavalion muutokset sopivat huonosti. En siksi ole onnistunut osallistumaan paaston iloihin täysipainoisesti, vaikka syönkin mielelläni paastoruokia. Individualistisessa maassa kasvaneelle ylhäältä annetut ohjeet aiheuttavat myös närästystä. Kollektiivisessa kulttuurissa niitä palvotaan. 

Kohtuullisuutta ajattelin myös syntymänpäiväjuhlissa, joissa olin juuri mukana. Juhlaperinne on hieno – täysi-ikäisyyttä juhlitaan isosti ja mukaan mahtuvat sekä mummot että nuoriso samoihin bileisiin. Kaikilla oli hauskaa, juhlat komeat ja paikalle tilattu seudun ykkösartisti laulamaan. Illan kohokohta, heti ilotulituksen jälkeen, oli kuitenkin se, kun tyttären (hiukan mahakas) isä ajoi ravintolan eteen rusetilla koristellun ison mustan Mercedeksen. Avaimet luovutettiin vieraiden taputtaessa seremoniallisesti turkkiin ja minihameeseen pukeutuneen teinin käteen. Yritin vilkuilla muiden reaktioita nähdäkseni, oliko tämä tosiaan näiden ihmisten mielestä siistiä. Kukaan ei pyöritellyt silmiään. Ehkä he pitävät kultakoruista ja kalliista autoista. Itse ajattelin joutuneeni keskelle mafian juhlaa, jossa seuraavaksi kaivetaan konepistoolit esiin ja ammuskellaan taivaalle. Sen sijaan saliin tuotiin "kakku", joka oli laseista koottu pyramidi eri värisiä shotteja. cake of shots

Juhliin osallistui myös kylän pormestari, joka sattuu olemaan päivänsankarin sukulainen. Kylän halkaisee joki, jonka ylittävän sillan tulvavesi tuhosi kesällä. Siltaa ei ole koskaan korjattu, vaikka puolet kylästä on joen toisella puolella. Sinne ajetaan kotitekoisen hiekkavallin yli, jos vesi ei nouse liian korkealle. Rahaa ei kuulemma ole. Olen itse päätellyt, että aina kun väitetään, että joku maa tai kaupunki on köyhä, se harvoin pitää oikeasti paikkaansa. Köyhyys on vain kätevä tekosyy tehdä tai olla tekemättä jotain. Rahaa on aina jossakin ja joku myös päättää mihin sitä käytetään. Täällä johonkin muuhun kuin sen sillan korjaamiseen.