Perunankeittäjä

Olen aina pitänyt itseäni kohtuullisen taitavana kirjojen päällystäjänä. Tosin taitoa ei ole tarvinnut harjoittaa työn puolesta, vain syksyisin lasten koulukirjojen parissa. Olen kuitenkin kehittänyt itselleni ammattilaisen identiteetin ja suhtautunut rooliini päällystäjänä suurella ylpeydellä. Olinhan perheen virallinen “pääpäällystäjä”, pitkään siis ainoa, joka tämän jalon taidon on hallinnut. Romaniassa ei ole tapana päällystää kirjoja sen paremmin kouluissa kuin kirjastoissakaan. Sinänsä siis mitään velvoitetta tähän puuhaan ei ole. Kyse on vain itse luodusta perinteestä. Kirjat päällystetään, koska niin on ennenkin tehty. Ja koska pidän veitsen ja metalliviivottimen kanssa askartelusta. 

Romaniaan muuton jälkeen tuli hätä käteen, kun tajusin, ettei kontaktimuovia ole. Siitä ei ollut kukaan kuullutkaan. Pienet muutokset ovat vaikeampia kuin isot. Koulusta saatuja kierrätyskirjoja ei oltu ikinä päällystetty. Se tuntui melkein rikolliselta. Ankaran metsästyksen jälkeen tuttuja sinivalkoisia rullia löytyi kreikkalaisen halpakaupan hyllystä. Kun olin varannut sopivan illan askarteluuni, kävin pyytämässä pojilta kirjoja. Isompi sanoi jo tehneensä homman itse. Siis mitä? Piti käydä salaa vakoilemassa, onko hän todella osannut päällystää kirjat itse. Ne olivat täysin virheettömiä. Ensikertalaisen työtä. Nöyränä kysyin pojalta, miten homma sujui. Teini-ikäisten tyyliin vastaus oli lakoninen ihan ok. Kun tenttasin, miten hän oli sen tehnyt poika totesi, että siin rullas on ohjeet. 

Ahaa. No, niitä en ollut koskaan katsonut, koska osaanhan homman muutenkin. Kokemusta on. Rullassa tosiaan oli selkeät, kuvalliset ja ilmeisen toimivat ohjeet, jotka kuten epäilinkin olivat erilaiset kuin oma tekniikkani tässä hallitsemassani lajissa. Pienemmän pojan kirjat sain vielä päällystää, nyt uudella tekniikalla. Itse olin aina aloittanut selästä, ohjeiden mukaan startti tapahtui laidasta ja se oli kieltämättä paljon tehokkaampaa. Muovissa oli myös valmis viilto taustapaperin irrottamiseen, mikä auttoi juuri tämän tekniikan kanssa. Kätevää. Opin kerralla monta uutta asiaa. Ei vähäisimpänä se, että ei kannattaisi luulla osaavansa jotain erinomaisesti ellei asiasta ole mitään varsinaisia todisteita. 

Aloin pohtia, olenko mahdollisesti suhtautunut moneen muuhunkin asiaan elämässä samanlaisella itseluottamuksella. Ehkä jopa kaikkeen. Kirjojen päällystäminenhän on tosiasiassa varsin yksinkertainen tehtävä. Onko siitä syytäkään olla erityisen ylpeä, varsinkin jos koko homman on tehnyt vuosikymmeniä ihan väärin. Olenko siis rakentanut itseluottamukseni katteettomien kuvitelmien varaan? Olen pitänyt itseäni hyvänä fillareiden korjaajana. Tosiasiassa jos vaihteet eivät toimi, vien pyörän suoraan ammattilaiselle, joten omat taidot loppuvat aika lyhyeen. Olen kuitenkin hyvä piirtäjä, mutta en ole piirtänyt vuosikymmeniin. Olenko sähkökitaransoittajana erinomainen? Tuskin, koska en mennyt edes soittotunneille, joten tekniikka on ollut alusta asti vähän sinne päin. 

No, siivoamisessa ainakin olen tehokas. Niin kauan kunnes vaimo tulee ja selittää ystävällisesti miten hän on homman yleensä tehnyt. Helpommin ja nopeammin. Vanhan viisauden mukaan: mitä auliimmin kehuja on valmis ottamaan vastaan, itseltä tai muilta, sitä vähemmän niitä todennäköisesti ansaitsee. Olen saattanut sortua juuri siihen. Joku on joskus kehunut lauluääntä, ja niinpä olen alkanut välittömästi pitää itseäni kohtuullisen hyvänä laulajana. Ehkä jopa erinomaisena. Todellisuudessa en ole koskaan uskaltaunut karaokeen, joten osaamisen tasoa ei ole ollut mahdollista mittauttaa käytännössä. Ehkä ruoanlaiton kanssa on sama tilanne. Kohteliaana yleisönä ovat olleet vain oma perhe ja satunnaiset vieraat. Kokkaamisesta kyllä pidän. Mutta todennäköisesti “kokintaitoni” ovat keskinkertaisen perunankeittäjän tasoa. Tässä iässä on hyvä alkaa ojentaa jalkoja keittiön lattiaa kohti ja hyväksyä realiteetteja sellaisina kuin ne ovat. 

Isä laittoi ruokaa vain pakon edessä. Hänellä oli niin sanottu bravuurikin: makkarakastike ja perunat. Jos siis äiti ei jostakin syystä ollut kotona, mitä tapahtui harvoin, söimme makkarakastiketta. Se oli hyvää, eikä isä myöskään koskaan väittänyt olevansa huippukokki. Silti en oikeastaan näe kovin haitallisena sitä, että olen tehnyt monia asioita hyvällä, mutta täysin katteettomalla itseluottamuksella. Sillä on päässyt ihan mukavasti eteenpäin, luultavasti joskus myös jonkun omaan osaamiseensa realistisemmin eli nöyremmin suhtautuvan kustannuksella. On myös parempi olla tyytyväinen kaikkeen, kuin kroonisesti tyytymätön tai osaamistaan epäilevä. Mutta myönnän itselleni nyt sen, etten ole missään lajissa maailmanluokan osaaja. Enkä luultavasti edes kansallisen tason kärjessä. Olen tyytynyt paljon vähempään. 

Omien lasten kautta havainnot konkretisoituvat parhaiten. Tytär osasi omaan kotiin muuttaessaan jo pestä pyykit, siivota ja laittaa ruokaa. Itselleni ne olivat siinä vaiheessa melko harmaita alueita. Vanhempi poika, joka siis on todistetusti poikkeuksellisen taitava kirjojen päällystäjä (ehkä maailman parhaita), on myös opetellut kitaransoittoa ja menossa hyvää vauhtia ohi siitä mihin itse olen koskaan päässyt. Hän treenaa joka päivä, sillä on jotain tekemistä asian kanssa. Nuorempi poika soittaa pianoa, myös minun instrumenttejani. Tutkin vanhoja nuottejani, joihin on kirjattu läksyjen päivämääriä. Poika on ainakin vuoden edellä. Häviän molemmille myös sekä sulkapallossa että pingiksessä mennen tullen, kumpikin harrastamiani lajeja. Jatkossa keskityn oman osaamisen ihailun sijaan kehumaan niitä, jotka oikeasti osaavat. Kirjoja päällystän kuitenkin niin kauan kunnes se minulta kielletään. Nyt olen siinä hiukan parempi kuin viime vuonna.