Punaniskojen nousu

Vaalikampanjan teema on sitten julkaistu: maahanmuuttokritiikki. Vasemmistopuolue on ryhtynyt tarmokkaasti pyydystämään takaisin karanneita lampaitaan. Kenellekään ei jää epäselväksi mihin kilpailevaan ryhmään duunarit ovat luikkineet. Hottentottipolitiikka on hauska uudissana, pehmeä lyömäase, jolla pidetään vain sopivaa välimatkaa toiseen vähäosaisten puolueeseen. Ei maassa maan tavalla tarkoita yhtään mitään. Suuri poliittinen linjaus on mitäänsanomatonta poliittista jargonia – höttöä, josta tehtaillaan otsikoita, ja jolla tuupitaan istuvaa hallitusta. Ei oikeasti sanota mitään, mutta vaikuttaa siltä kuin oltaisiin painokkaasti jotakin mieltä, kansan asialla ja ajan hermolla. Sehän sopii kampanjan avaukseksi.

Urpilainen viljelee yhtäkkiä kovin tuttuja kauhuskenaarioita kunniamurhista ja ympärileikkauksista. Ilmeisesti puolueen taktikot ovat sanoneet, että tämä puree lähiöissä ja syrjäkylillä. Entä miten sitten ollaan maassa maan tavalla? Jos oletetaan, kuten on yritetty väittää, että iso osa suomalaisista vastustaa maahanmuuttoa, ihanteellinen maahanmuuttaja on sellainen, jolla on parhaat edellytykset kotoutua suomalaiseen yhteiskuntaan. Hänen on siis oltava niin kuin suomalaiset: vähäpuheinen, epäluuloinen, vieraita kieliä ja kulttuureita huonosti tunteva, pelokas ja muukalaiskammoinen nationalisti. Tulevaisuuden visiota tuskin tarvitsee maalata yhtään pidemmälle – ei hyvä seuraa.

Myös Stubb ärsyyntyi likaiseen ja yksipuoliseen maahanmuuttokeskusteluun. Oli aikakin, että joku ottaa kantaa. “Siinä haiskahtaa rasismi, siinä haiskahtaa nationalismi, populismi ja ksenofobia.” Stubb kaipaa keskustelua, jossa maahanmuuttajat ovat mukana. Kuka nykyisen tasoiseen keskusteluun haluaisi enää osallistua? Maahanmuuttajilta ei ole koskaan kysytty mielipiteitä. Enää edes maahanmuuton kanssa työkseen tekemisissä olevat eivät kaipaa julkisuutta ja syystäkin. Ei tarvitse paljon surffailla kun ymmärtää miksi. Tappouhkaukset ja julkinen solvaaminen ovat pian maan tapa, jos niitä ei tuomita riittävän selkeästi. Kynnys lähteä keskusteluun mukaan on siis korkea, myös poliitikoille. Arvojohtajaa meillä ei ole, yleisen ilmapiirin pilaantuminen ei liikauta ketään maan johdossa.

Kaikille sen jäsenille oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen yhteiskunta, kuten Stubb toivoo, on se, mihin on pakko pyrkiä ja se sisältää sekä velvoitteita että vastuuta. Ne koskevat kaikkia. Toiseen suuntaankaan ei voida mennä, eriarvoisuuden kasvattaminen koituisi meidän kaikkien tuhoksi. Jos yhteiskunta jaetaan ylä- ja alaluokkaan, poljetuiksi jääneet pyrkivät kaappaamaan vallan. Vastakkain ovat sortajat ja sorretut. Oikeudenmukaisuus tarkoittaa sitä, että kaikilla on samat mahdollisuudet ja velvollisuudet, siis syntyperästä tai muista tekijöistä riippumatta. Tähän on vielä aika paljon matkaa. Jos maahanmuuttajia pidetään lukutaidottomina fanaatikkoina, potentiaalisina raiskaajina tai terroristeina, mahdollinen luottamus on menetetty jo ennen kuin on ehditty kätellä.

Suvaitsevaisuuden kanssa on muutenkin ongelmia. Erilaisuuden sietokyky on Suomessa heikko, eikä siihen tarvitse sotkea edes maahanmuuttajia. Näennäistä suvaitsevaisuutta edustaa myös media, joka sallii vapaan loan heiton ihmisiä ja ihmisryhmiä vastaan nettisivuillaan julkisen kritiikin pelossa kai. Kun pelisääntöjä ei ole, ollaan tilanteessa, jossa kaikki on sallittua. Kukaan ei osaa sanoa pitäisikö sensuroida, mitä ja miten. Joten saasta lentää valtakunnallisten lehtien keskusteluissa ja sen perusteleminen pelkällä sananvapaudella alkaa olla pian tukalaa.

Hesarin kysely, jonka mukaan 60% suomalaisista ei halua lisää maahanmuuttajia, osoitti myös kyseenalaista moraalia. Kysymys kertoo enemmän journalismista tänä päivänä kuin kansan tai lukijoiden asenteista. Näin otsikoita tehdään, valitaan aihe ja ohjataan ihmisiä lehdelle sopivaan mielipiteeseen. Toisaalta se kertoo siitäkin, etteivät ihmiset kyseenalaista sitä, ettei kysymyksen asettelussa ole mitään järkeä, siihen vastataan kun ärsykesanat osuvat oikein. En ymmärrä miten ihmiset eivät epäile lehden motiiveja kysymyksen asettelussa. Mainoskielellä on synnytetty pöhinää, johdettu keskustelua ja generoitu kävijöitä omalle sivulle. Se on pelkkää bisnestä.

Tarkoituksellisen provosoiva sanavalinta ‘otetaan’ tuntui erityisen tylyltä. Kissoja ja koiria otetaan, ei ihmisiä. Osa suomalaisista haluaisi varmaankin suhtautua ulkomaalaisiin juuri näin; kuin siirtomaaherrat maaorjiinsa – määrätä mitä he saavat tehdä, miten ja milloin. Ylimielisyys lähtee ehkä ajatuksesta, että pakolaisella ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja, hänellä ei ole muuta paikkaa mihin mennä ja siksi häntä voi kyykyttää. He alistuvat ja hyväksyvät syrjinnän. Ylimielisyydestä saa kuitenkin maksaa kovan hinnan, niin se vain menee. Vai ovatko vanhat sadut jo unohtuneet?

Paras kirjoitus aiheesta oli torstain Metrossa otsikolla Ota riski, tutustu mamuun. Janne Metso muistuttaa realismista: "Somalimiehen suhdeverkostolla olisin ollut tällä koulutuksella ja osaamisella työttömänä 15 vuotta." Hän on oikeassa siinäkin, ettei kielenoppiminen tai työpaikan saaminen ole edes suurin haaste maahanmuuttajille Suomessa. Suomalaisiin tutustuminen on vielä vaikeampaa. Me, jotka emme ole talvisodan poteroihin kaivautuneita punaniskoja, meidän pitää nyt näyttää mielipiteemme, jos meillä sellainen on. Vastapuolen äärikonservatiivit tekevät niin, olivat sanavalinnat ja argumentit älykkäitä tai ei, heidän äänensä kuuluu. Katsotaan olemmeko vaiennettu vähemmistö vai rohkea enemmistö.