Mono- ja sauvakulttuurin aika

Vasta tulevaisuuden historiankirjoissa kerrotaan totuus siitä minkälaista aikaa me nyt elämme. Suomi vuonna 2010 toipui kahdesta suuresta talouden lamasta ja niiden aiheuttamasta ahdistuksesta ja tulevaisuuden pelosta. Suuria uhkakuvia olivat ilmastonmuutos, monikulttuurisuus ja väestön ikääntyminen. Kamerakännykkä- ja tositv-kulttuuria edustaneet ihmiset jopa usein kieltäytyivät uskomasta kyseisten asioiden olemassaoloon. Sanottiin, että ennen oli paremmin, mutta kukaan ei määritellyt milloin ennen.

Kansa oli muutenkin jakautunut kahtia: toiset uskoivat litteään, toiset vielä putkimalliseen televisioon. Agnostikot kieltäytyivät ajalle tyypillisen jyrkästi uskomasta digiboksiin ja luopuivat televisiosta kokonaan. Laajemmin katsottuna osa suomalaisista uskoi monokulttuuriin, jonka mukaan maa oli litteä. He eivät halunneet sauvakävelykulttuuria harjoittaessaan kohdata erilaisuutta tai monikulttuurisuutta lainkaan. Osa liittyi jopa monikulttuurisuutta vastustaviin ääriliikkeisiin, joiden edustajat avoimesti kehottivat monikulttuurisuuden puolustajia suksimaan johonkin muualle.

Eilisessä Hesarissa Sami Koivisto kirjoitti, että suvaitsemattomuutemme ei johdu tyhmyydestä vaan kokemuksen puutteesta. Ajatus on sinänsä ihan oikea. Emme voi hypätä ilman keskustelua suoraan valmiiseen monikulttuuriseen maailmaan. Keskustelua emme voi käydä, jos emme halua kuunnella toista emmekä hyväksyä erimielisyyttä, hän jatkoi. Onkohan ihmisiltä, jotka tätä keskustelua enimmäkseen käyvät jotenkin unhoittunut kokonaan se, että Suomi on aina ollut monikulttuurinen maa, oikeastaan se on myös kehittynyt monikulttuurisuudesta ja pitkälti ruotsalaisten, nykyisen kielivähemmistön ansiosta.

Minun sukuni juuret ulottuvat toiselta puolelta itärajalle ja toiselta länsirannikolle. Vanhempien suvut ovat tavoiltaan niin täysin erilaisia, etteivät he ole koskaan oppineet ymmärtämään toisiaan, ja kyseessä on kuitenkin kaksi ihan suomenkielistä sukua. Kaiken huipuksi toinen perhe oli varakas, toinen köyhä. Samassa maassa on siis kovin erilaisia kulttuureita, erilaisia maan tapoja. Idässä on karjalaista, rannikolla ruotsinkielistä ja pohjoisessa saamelaista kulttuuriperintöä. Uskontojakin on useita. Erilaiset kulttuurit ovat aina eläneet rinnakkain – ja hyvinkin pitkään. Miksi se nyt yhtäkkiä herättää niin suurta kauhua?

Olen siis aina kokenut olevani monikulttuurinen, kahden kulttuurin keskelle syntynyt. Siksi en ole pelännyt vieraita kulttuureita tai erilaisia ihmisiä, enkä oikein ymmärrä niitä, jotka pelkäävät. Silti olen erittäin suomalainen, ehkä jopa erityisen tyypillinen suomalainen. Sitä todistaa sekin, että vahvin suomalaisuuden kokemukseni liittyy kotimaiseen urheilukulttuuriin. Tunnen vahvaa vastenmielisyyttä hiihtoa kohtaan kahdesta syystä. Toinen on kouluaikojen pakkohiihto jonnekin käsittämättömän matkan päähän rakennetulle hiihtomajalle ja toinen vuoden 2001 traumaattiset MM-kisat.

Yhä edelleen tunnen kitkerän maun suussani joka kerta kun yritän edes katsoa hiihtoa. Mieleen pulpahtaa aina se musta tiistai, jolloin maajoukkueen hiihtäjät paljastivat kotikisoissa kansalle ja maailmalle suomalaisen doping-kulttuurin koko komeuden. En ole koskaan toipunut siitä, että häpesin niin maani puolesta. Enkä siitä, että yli-ihmisiksi nostetut ja ihaillut karpaasitkin menivät omaa tyhmyyttään pilaamaan kaiken. Poltin kaikki aiheesta kertovat lehdet takassa. Monokulttuuri riitti. Suksi suksi ei luista mihinkään. Varsinkin jos ei niitä ole ensinkään. Kuka vei porstuasta porkat?