Aikamatkustajan blogi

Luulin pitkään, että vika on minussa. Vanhempien tavarat tuntuivat kestävän kauemmin. Sitten aloin kuitenkin epäillä, että omat rojuni ovat heikkolaatuista roskaa, joka ei kestä edes normaalia käyttöä. Kengät murenivat jalkaan, kuulokkeista katosi ääni, kamera joutui huoltoon parin viikon ikäisenä. Puhelin laukesi täsmällisesti juuri takuuajan päätyttyä. Totesin, että laatua ei voi enää päätellä merkistä, hinnasta eikä valmistusmaasta. Mistä se sitten pitäisi tunnistaa? Onneksi vastikään nähty dokumentti hehkulamppuhuijauksesta antoi kaikille epäilyksille siivet. En ollut osannut kuvitella, että on kyse niin vanhasta ilmiöstä. Hehkulamppukartelli syntyi jo 20-luvulla ja sen ainoa tarkoitus oli lisätä myyntiä lyhentämällä tuotteiden elinikää. Nerokastahan se on, tietysti. Hehkulamput (ja moni muukin tuote) voitaisiin tehdä kestämään ikuisesti, mutta ketä muuta se hyödyttäisi kuin kuluttajaa. Enkä arvannut, että ideologia olisi viety niin pitkälle, että tulostimissa on siru, johon tuot...

Hiljaiseksihan se veti. Ensimmäinen ajatus vaalituloksesta oli, että lähiöbaarin lottoporukka sai seitsemän oikein, keskellä parasta nousuhumalaa. Eivät ne uskoneet itsekään, että siinä voisi näin käydä. Kun totuus alkoi valjeta ja tulos vahvistua, kaikki muutkin putosivat tuoleiltaan. Tätä pelättiin, mutta ei silti osattu odottaa. Yksi Facebook-päivitys oli tämä: Hei jengi, ykköseltä tulee joku kotimainen kauhuelokuva. Ei heikkohermoisille. Toinen tuttu julkaisi Huuhaa Innasen maalauksen Kansakunta kehyksissä . Töissä taivastelu jatkui seuraavana päivänä, samoin sulkapallotreeneissä. En ole vielä tavannut ketään, joka ei olisi ollut järkyttynyt persujen vaalimenestyksestä. Joku nimitti sitä vähä-älyisten voitoksi, joku toinen tuulipukukansan kostoksi. Yksi väitti, että aurinkoinen sää sai krapulaisen kännikansan könyämään pizzanhakumatkalla äänestyskoppiin. Mutta kuka se kansa on, joka tietää? Olisi ollut helpottavaa ajatella, että karvaliivisiä juntteja äänestää joku tunnistettava m...

Bussin kyljestä tökkäsi silmään Lujakoti-mainos, jossa sanottiin, että on onni asua lujakodissa . Lauseen alle oli lyöty paksulla kettingillä massiivinen avainlippu kiinni firman logoon. Vetoaako juuri Suomen lippu talonostajiin ja luoko se mielikuvan turvallisesta valinnasta, kuten kaiketi on tarkoitus? Avainlippu kertoo, että tuote tai palvelu on suomalainen , sanoo virallinen sivusto. Tarkoitus on varmaan ollut hyvä, mutta en ole enää vakuuttunut siitä, luetaanko viesti edelleen samalla tavalla kuin alunperin oli ajateltu. Mainonta on siinä mielessä rehellistä, ettei kukaan tee mitään turhaan. Markkinoinnissa pyritään aina tuloksiin ja tiedossa on useimmiten tarkka kohderyhmä, jolle viestiä suunnitellaan. Jos talonostajat kiihottuvat sinivalkoisesta lipusta, kampanja on onnistunut. Silti maan lipun näkeminen joka toisessa mainoksessa, tuntuu äärimmäisen oudolta. Lipun viesti on joskus saattanut olla kaikille itsestään selvä, mutta ajat ja ajattelutapa ovat muuttuneet. Minulle lipus...

Omistamme asunnon, jossa on meille ihan liian vähän tilaa ja jonka aiomme myydä. Olen pohtinut samoja asioita, kuin James Altucher Taloussanomien mukaan. Minäkin olen vakavasti pohtinut sitä, ettei omistusasuminen olekaan välttämättä paras eikä ainoa vaihtoehto. Yleisön pyynnöstä en anna vastuuttomia talousneuvoja kenellekään, mutta intän omasta tahdosta yleisiä uskomuksia vastaan.  1. Omistaminen on ihanaa   Stressaavaa se on. Vastike nousee joka vuosi, piha kasvaa heinää ellei sitä siivota talkoilla ja talkoisiin osallistuvat joka vuosi samat neljä naapuria. Omakotitalossa on pakko hankkia kaikki työkalut ja opetella remontoimaan, koska jotain korjattavaa löytyy kuitenkin joka toinen päivä. Nikkarointia pitää rakastaa.  2. Oma on aina oma   Pankin se oikeasti on. Pääkaupunkiseudun hintataso on sitäpaitsi kohtuuton. Vertailkaapa elämisen laatua muissa kaupungeissa tai muissa maissa. Koko suomalainen yhteiskunta rakentuu sille oletukselle, että kaikkien ihanne on o...

Jihuu, kanadalaiset pitävät Suomesta. Tai joku ainakin. Loputtomien katastrofiuutisten keskelle oli löydetty maailmalta aito suomalaisuuden ylistys, kun konservatiivinen kanadalaislehti kehui Helsinkiä matkailujutussaan . Pääkaupunkia kuvailtiin lähestyttäväksi ja eloisaksi, suomalaisia taas ystävällisiksi ja avoimiksi. Emme olekaan masentuneita valittajia. Moinen vilpittömyys otetaan täällä henkilökohtaisesti ja suurella kunnioituksella vastaan, siitä huolimatta ettei negatiivisia matkailujuttuja juurikaan julkaista, tuskin Kanadassakaan. Kahvilatkin ovat jutun mukaan kuin Pariisissa, vain hiljaisempia. Oh la la! Kävimme lasten kanssa irlantilaisessa pubissa juhlimassa Pyhän Patrickin päivää. Kun pubi on täynnä, siellä luonnollisesti jutellaan ihmisten kanssa. Yritimme tottumuksesta olla kuin Irlannissa, mutta neljän vuoden suomettuminen on tehnyt tehtävänsä - small talk ei enää sujukaan yhtä luontevasti, ei englanniksikaan. Jutustelusta on tullut hapuilevaa ja jäykkää rutiinin pu...

Ja tuottaa lamppuun valkeaa , lauloi Martti Syrjä 80-luvulla Three Mile Islandin ydinvoimalaonnettomuuden inspiroimassa biisissä Suomi-ilmiö . Toinen asia, mikä samalta vuosikymmeneltä jäi hyvin mieleen, on Tshernobylin onnettomuus 1986. Neuvostovoimalan pamahtaminen romutti pysyvästi uskon kahteen asiaan: ydinvoimaan turvallisena energianlähteenä ja viranomaisten kriisitiedottamisen luotettavuuteen, eikä kyse ollut vain naapurin viranomaisista. Kumpikaan ei ole palautunut, eikä Fukushiman draamakaan taida auttaa.  Siitä huolimatta, että japanilaiset juoksevat savuavaa voimalaa karkuun, minkä jaloistaan pääsevät ja virallinen tiedotus kangertelee, suomalaiset uskovat ilmeisesti yhä ydinvoiman ilosanomaan. Se on varmaan sitä sisua. Ja miksi eivät uskoisi, eihän Suomessa ole koskaan sattunut yhtään ydinvoimalaonnettomuutta ja lahjomattomat poliitikot vakuuttavat, että turvallista on, ei huolta. Tässä vaiheessa keskustelua isänmaallinen suomalainen alkaisi luennoida voimalatyyppien t...

Ei minulla ole erityistä syytäkään mollata Nokiaa, sitä kun tekevät jo kaikki. Tai jos nyt oikein kaivamalla syitä kaivellaan, niin firman osakkeet ovat 60 prosenttia miinuksella, joten taloudellinen motiivi tietysti on olemassa. Sitten on se kiusallinen kokemus nokialaisen käyttämisestä, kun en vuoden aikana oppinut löytämään luuristani mitään ja jos löysin, en seuraavalla kerralla muistanut mistä. Onneksi laite hajosi ja pääsi aitoon hyötykäyttöön lasten leikkeihin, missä se tuntuu toimivan mainiosti.  Nokiaa lyö myös entinen design-johtaja Adam Greenfield New York Timesissa . “Mitä hyötyä on 8 megapikselin kamerasta, jos ei löydä nappia mistä sitä käytetään?” Ongelma on helppo paikallistaa: tapa ajatella on väärä. Annoin 4-vuotiaan lapseni testata uutta iPhonea. Hän osasi välittömästi selata kuvia, katsoa videoita sekä vastata puheluun ennen kuin ehdin edes neuvoa. User experience iPadin kanssa oli samanlainen. Jotain on tehty oikein, kun laitteita osaavat käyttää myös lapset, ...