Luulin pitkään, että vika on minussa. Vanhempien tavarat tuntuivat kestävän kauemmin. Sitten aloin kuitenkin epäillä, että omat rojuni ovat heikkolaatuista roskaa, joka ei kestä edes normaalia käyttöä. Kengät murenivat jalkaan, kuulokkeista katosi ääni, kamera joutui huoltoon parin viikon ikäisenä. Puhelin laukesi täsmällisesti juuri takuuajan päätyttyä. Totesin, että laatua ei voi enää päätellä merkistä, hinnasta eikä valmistusmaasta. Mistä se sitten pitäisi tunnistaa?
Onneksi vastikään nähty dokumentti
hehkulamppuhuijauksesta antoi kaikille epäilyksille siivet. En ollut osannut kuvitella, että on kyse niin vanhasta ilmiöstä. Hehkulamppukartelli syntyi jo 20-luvulla ja sen ainoa tarkoitus oli lisätä myyntiä lyhentämällä tuotteiden elinikää. Nerokastahan se on, tietysti. Hehkulamput (ja moni muukin tuote) voitaisiin tehdä kestämään ikuisesti, mutta ketä muuta se hyödyttäisi kuin kuluttajaa. Enkä arvannut, että ideologia olisi viety niin pitkälle, että tulostimissa on siru, johon tuotteen kesto on ohjelmoitu - yhden printin tarkkuudella.
On ajelehdittu aika kauas siitä maailmasta, jossa isoisäni teki suuren osan käyttötavaroista itse. Hän nikkaroi huonekalut kotiin, veisteli kirveeseen varren ja rakensi lapsille mäkiauton ja nukenvaunut. Kaikki ei ollut kaunista, mutta ne oli tehty kestämään. Sata vuotta vanhat tavarat ovat muutenkin yleensä toimivia. Jos perii vaikka vanhan kaappikellon tai pianon, ei tarvitse olla huolissaan
suunnitellusta vanhenemisesta. Lienee sanomattakin selvää, että isoisän tekemät puiset nukenvaunut ovat yhä ehjät, monen sukupolven leikeissä kolhittuinakin.
Itsetekemisen taito oli siis voimissaan vielä kaksi sukupolvea sitten. Kun elintaso parani, ei enää tarvinnut nikkaroida, kaikki ostettiin kaupasta. Siitä tämä koko ajatus lähtikin liikkeelle, kun ihmettelin, miten vanhempien 70-luvulla hankkimat tavarat ovat yhä täysin toimivia. Ei olekaan kyse siitä, että he pitäisivät niistä parempaa huolta kuin minä, vaan siitä ettei laitteita saa millään rikki. Nyt vaihtoehtoja ei enää ole. Emme osaa tehdä käyttötavaroita itse ja kaupasta ostamalla saa pomminvarmasti hajoamaan ohjelmoitua roskaa.
Tai on meillä sentään yksi oljenkorsi olemassa. Odottamaton paratiisi löytyi Itä-Saksasta. Sosialistisessa DDR:ssä kaikki tehtiin kestämään – koska varaosia ei ollut ja materiaaleja oli huonosti saatavilla. Tekniikkakin oli yksinkertaista, jotta laitteita olisi helppo korjata. DDR-laadulle syntyi sittemmin kulttimaine. Vahingossa ja käytännön pakosta ossit tulivat siis keksineeksi kestävän kehityksen periaatteita kunnioittavan kodinkoneiden valmistuksen. Harmi, että kaikki ei systeemissä ollut yhtä hyvin kuin laitteiden laatu ja muotoilu. Joka tapauksessa on selvää, että me kapitalismissa elävät vajoamme yhä syvemmälle rikkoutuvien laitteiden romumeressä.
Muutama keräilykappale minullakin sentään on ja niihin luotan kuin vuoreen. Venäläiset
Lomo-kamerat eivät ole koskaan pettäneet, eikä niitä ole tarvinnut korjata. Samoin keittiössä lymyilevä Telefunkenin mammuttistereo on ihan omaa luokkaansa. Sitä ei mikään voita sen paremmin äänen laadussa kuin kestävyydessäkään. Hintakin oli kohdallaan – löysin rakkaani hylättynä kerrostalon kellarivaraston nurkasta ja annoin sille kodin.
Kommentit
Lähetä kommentti