Kiva kivaa vastaan

Sattuipa niin, että vanhemmat tapasivat kesällä entisen oppikoulun opettajansa. Kuten ikäihmisillä on tapana, he muistelivat vanhoja aikoja ja isä tuli kysyneeksi opettajalta mitä mieltä tämä on nykypäivän koulukurista. Opettaja kertoi esimerkin. Hän oli puhumassa kerran salilliselle oppilaita ja jostain kuului ylimääräistä pulinaa. Niinpä opettaja oli keskeyttänyt puheensa ja nostanut sormensa pystyyn. Koko sali hiljeni, koska sellainen oli opettajan auktoriteetti siihen aikaan. Muistan omasta kouluajastanikin, että monia opettajia pelättiin ja rehtoria vielä enemmän. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet.

Yhtenä päivänä ekaluokkalaisemme tuli itkien koulusta ja kertoi saaneensa vähän höykytystä. Asiaa päädyttiin selvittelemään kovakouraisen luokkakaverin vanhempien kanssa. Keskustelua seuranneessa viestissä he totesivat, ettei heidän poikansa muista mitään tapahtuneen. Ehkä syyllinen onkin ollut joku muu, he epäilivät. Jos kuitenkin, kaikesta huolimatta, asialla oli heidän poikansa, ei tämä varmasti ollut tarkoittanut mitään pahaa. Ehkäpä hänen jalkansa tai kätensä oli vain heilahtanut epähuomiossa ja osunut meidän poikaamme. Tässä vaiheessa tunsin jo itsenikin syylliseksi johonkin. Anteeksi olisi riittänyt, eihän tässä mistään suuresta oikeusdraamasta ollut kyse. 

Absurdin selvittelyn jälkeen ymmärrän erinomaisesti opettajia, jotka mieluummin sanovat ettei luokassa ole mitään ongelmia. Se lienee viisain vaihtoehto. Suurin ongelmahan eivät ole pari levotonta poikaa vaan ne vanhemmat, joista voi saada potentiaalisia vihollisia. He saattavat olla vaikka juristeja. Siinä voivat mennä sekä yöunet, terveys että työpaikka. Päätelmää vahvisti yksi vaaleanpunainen vanhempainilta, jossa kohteliaasti ynisevät vanhemmat ja lempeästi ihania oppilaitaan kehuskeleva opettaja löpertelivät kilpaa kohteliaisuuksia toisilleen tässä tekopyhyyden teatterissa. On meillä sitten kiva koulu. 

Kouluissa tehdään varmasti paljon hyvää ja aivan varmasti laitos on parempi paikka kuin joitakin vuosikymmeniä sitten oli. Koulukiusaamista kuitenkin on – sitä on monessa muodossa, aivan opettajien silmienkin alla. Kun ihmisten näyttäisi olevan yhä vain vaikeampi kohdata todellisia ongelmia oikeasti tai käydä keskustelua kasvokkain muiden kanssa, olen hyvin skeptinen kiusaamisen loppumisen suhteen. Ongelmat pitäisi selvittää keskustelemalla, kaikki ovat siitä samaa mieltä, mutta keskustelu keskustelun vuoksi ei ratkaise niitä, jos kukaan osapuolista ei tarkoita sitä mitä sanoo. Pitäisi osata keskustella. Ongelmatkin pitäisi suostua näkemään ensin. 

Miksi lapset eivät opi olemaan ihmisiksi? Entäs me? Ehkä pitäisi katsoa miten aikuiset käyttäytyvät työpaikoilla. Työpaikoilla voidaan usein pahoin. Koulukin on työpaikka. Meidän esimerkkimme on se, jota lapset seuraavat. Jos me osaamme irrottautua älypuhelimista kun syömme tai käymme vessassa, voimme ehkä vaatia sitä myös pienemmiltä. Jos osaamme oikeasti ottaa huomioon toiset ihmiset, myös erilaiset. Jos osaamme olla koko yön pelaamatta tai lopettaa juomisen ajoissa ennen kuin alamme käyttäytyä huonosti. Onnistuuko? Jos välitämme oikeasti toisista. Osaammeko pyytää anteeksi tai kiittää ihan tässä fyysisessä reaalimaailmassa? Somessa ei ole pakko kohdata reaktioita. 

Meille opetettiin koulussa vielä kaunokirjoitusta. Nyt sitä ei enää ole olemassa – nykylapsille opetetaan yhteen liimattua tekstausta muistuttavaa käsialakirjoitusta. En tiedä kuka sen on keksinyt ja miksi, mutta ei se ainakaan näin typografiaan perehtyneen silmin näytä hyvältä. Ihan ensiksi meidän aikuisten pitäisi saada oma pulpettimme puhtaaksi. Me emme osaa päättää tuleeko seiskaan viiva vai ei. En tiedä kuka sen on sieltä tiputtanut, mutta yritetään nyt sentään saada aikaan numerot ja kirjaimet, jotka jokainen osaa lukea. Sitten voidaan harjoitella niillä kommunikointia.