Tillilihaa ja lampaanaivoja

Kun esikoinen meni päiväkotiin, ruokalistan tutkiminen toi mieleen lapsuusmuistoja. Oli lindströminpihvejä, jauhelihakeittoa, ohrapuuroa. Missäs maksalaatikko on? Kaikki omat muistot koulun keittiöstä eivät olekaan sitten positiivisia. Vieläkö verilettuja ja tillilihaa on olemassa? Nykylapsilla on käynyt tuuri, tilalle ovat tulleet aurinkosalaatti, kasvisnuudelivokki ja kebabkiusaus. Oli kebabkiusaus ihan mitä tahansa, sen täytyy olla parempaa kuin tilliliha. Nykyajan lapset eivät varmaan ole tillilhasta kuulleetkaan.

Lapsiraukka joutui silti monen ihmeellisen lautasellisen ääreen. Kansainvälisessä kodissamme ei oltu syöty koskaan pinaattikeittoa. Ensikohtaaminen tarhassa ei ollut sydämellinen. Keitto oli syljetty ripeästi lattialle tuiman ilmeen saattelemana. Mikään suostuttelu ei auttanut, pinaattikeitto oli outoa. Lapsi ei ollut koskaan edes nähnyt kiisseliä tai jauhelihakastiketta. Nyt pinaattikeittoonkin on totuteltu kotona – ja sehän onkin hurjan hyvää.

Suomalaiset pöytätavat upotetaan päiväkodissa tehokkaasti kaaliin jo taaperoiässä. Ruokaa ei tuhlata, ruoalla ei leikitä, ruoka on vakava asia! Lautanen syödään tyhjäksi, otetaan vain sen verran kuin jaksaa syödä. Niin tehokkaasti se on opetettu, että on vaikea jättää vähän lautaselle. Monessa muussa maassa olisi kuitenkin kohteliasta, että tähteeksi jää jotain. Se kertoo, että ruokaa oli riittävästi, ei ole nälkä. Viesti talon emännälle on kai, että yritin syödä vielä lisää, mutta yhtään ei enää mahtunut.

Suomalainen ruokakulttuuri on nälkään syömistä. Vaikeat ajat ovat kai syövyttäneet meihin sen opin, ettei tähteitä jätetä. Ei ole ollut varaa. Ruoasta ei siksi myöskään osata oikein nauttia, ei maistella vähän tätä ja hiukan tuota, ei oteta lisää jos maha on täynnä. Suomessa syödään nopeasti ja yleensä vain yhtä ruokalajia. Tätä me siirrämme sukupolvelta toiselle, hiljaa pöydässä istumisen ja nälkään syömisen vakavaa perinnettä, vaikka pula-aika elää vain suurten ikäluokkien lapsuusmuistoissa, jos enää sielläkään.

Romaniassa tarjottiin kerran paikallista perinneherkkua, lämmintä lihahyytelöä, joka muistuttaa hiukan suomalaista aladoobia. Kaksivuotias laittoi ennakkoluulottomasti ison lusikallisen suuhunsa. Tähän mennessä kaikki oli ollut hyvää, joten hän ei osannut epäillä mitään. Helposti nielaistava hyytelö ehti luikahtaa mahaan ennen kuin yökkäysreaktio tuli. ‘Isä, ei halua tätä’, lapsi pyysi kohteliaasti säälittävän anovalla äänellä.

Ymmärsin kyllä. Lihahyytelö on niitä harvoja ruokia, joita minäkään en pysty syömään. Olen säästynyt kieltäytymistä automaattisesti seuraavalta suvun paheksunnalta vain sillä, että olen hankkinut katu-uskottavuutta syömällä sekä vatsalaukkukeittoa että siansorkkia ja myös (tämäkin on totta) lampaanaivoja, joita en voi hyvällä omallatunnolla suositella kenellekään. Yksi romanian setä kuiskasi myötätuntoisesti pöydän yli, ettei hänkään pysty syömään mitään mikä tutisee lautasella. Silti sitä lihahyytelöä aina tuputetaan, se kun on perinneherkku.