Mummofobiaa

Minä ottaisin ilomielin meillekin yhden mummon. Tätä ylellisyyttä ei kuitenkaan ole tarjolla. Omat vanhempani ovat kiireisiä eläkeläisiä, joilla on hädin tuskin aikaa soittaa ja jutella. He eivät kyläile usein, viivy pitkään, eivät ole koskaan halunneet hoitaa lapsenlapsia eivätkä taatusti halua muuttaa lähemmäs ollakseen enemmän meidän arjessamme läsnä. Se on sääli. Mutta tällaisen arvomaailman heidän ikäluokkansa on omaksunut. Sodasta palanneiden isien karkealla kädellä kasvattamat suuret ikäluokat, joiden mielestä jokaisen on pärjättävä omillaan, osattava olla valittamatta ja jätettävä muut ihmiset rauhaan. He eivät pyydä eivätkä tarjoa apua. Vaimoni äiti taas ei ole vielä vanha eikä vaivainen. Hän viihtyy kotonaan, eikä erityisesti pidä matkustamisesta. Olisi kohtuutonta pyytää häntä muuttamaan vieraaseen maahan kun kotonakin on liuta lapsenlapsia hemmoteltavana. Karkotuspäätöksen saaneiden Irina Antonovan ja Eveline Fadayelin lähiomaiset sen sijaan asuvat Suomessa. Moni haluaisi jäädä, jos saisi mahdollisuuden. Tiedän paljon onnekkaita maahanmuuttajaperheitä, joissa mummo on jo mukana, vaikkei se virallisissa tilastoissa näykään. Mummoja tulee kyllä paljon, siinä maahanmuuttoviraston kovan linjan kannattajat ovat oikeassa. Minua huolestuttaakin juuri se, miten kylmiä ja epähumaaneja suomalaiset voivat toisilleen olla. Siksi me nimenomaan tarvitsemme tätä keskustelua. Minusta tänne pitää vaatia enemmän mummoja! Kyllä niitä mahtuu. Suomi on hiljaisten ihmisten harvaan asuttama maa. Meitä on 5,3 miljoonaa ja maa on 1160 kilometriä pitkä. Täällä on tilaa Eveline Fadayelille ja Irina Antonovallekin vaikka poikittain. Samaa mieltä kanssani ovat Martti Ahtisaari, Tarja Halonen ja arkkipiispa Kari Mäkinen. “Lasten halua hoitaa iäkästä äitiään omassa kodissa on pidettävä kunnioitettavana ja tuettavana asiana”, sanoi ortodoksisen kirkon arkkipiispa Leo. Mutta Suomessa niin ei silti tehdä. Myös maahanmuuttovirasto on toista mieltä. Äiti ei olekaan Suomessa perheenjäsen, vaikka tämä on EU:n lainsäädännön vastaista. Eikä presidentillä ole valtaa päättää vastoin maahanmuuttoviraston kantaa. Tämä on outoa. Samaan aikaan kun perinteinen perhekäsitys on kadonnut, on hukattu myös ymmärrys siitä miten toisia ihmisiä kuuluu kohdella. Olen maailmalla matkustaessa kohdannut niin paljon pyyteetöntä hyvyyttä ja vieraanvaraisuutta, etten pysty tässä elämässä mitenkään maksamaan sitä takaisin. Toivon, että ne suomalaiset, jotka sanallisen piiskan kanssa ovat huitomassa isoäitejä maasta, saavat julmuudestaan ansionsa mukaan. He ovat unohtaneet, että ennen Suomessakin mummot kuuluivat ydinperheeseen. Mikä isovanhempien roolin sitten pitäisi olla? Ehkä me voisimme oppia jotakin näistä perheistä, jotka taistelevat sen puolesta, että mummot saisivat asua heidän luonaan. Minäkin taistelisin, mutta vanhempani eivät halua sitä. Kalle Könkkölän mielestä (HS 10.6.2010) isoäitien pitäisi voida elää lastensa ja lastenlastensa kanssa, koska se on oikein. Vastustajat puhuvat maksajista ja rahasta. Könkkölä kysyy kenet käännytetään seuraavaksi: työttömät, vammaiset vai eläkeläiset. Hekään eivät maksa veroja ja aiheuttavat yhteiskunnalle kuluja. On syytäkin kysyä missä järjestyksessä lahdataan, jos ryhdytään ampumaan omia. Yhteiskuntamme ja hyvinvointimme, jonka ovat rakentaneet ne kovassa kurissa kasvaneet suuret ikäluokat, on kuitenkin perustunut juuri sille, että kaikki maksavat kykynsä mukaan. Siihen tähtää progressiivinen verotus ja sillä on haluttu luoda inhimilliset olot niillekin, jotka eivät pysty osallistumaan laskun maksamiseen. Ollaan perustavien moraalisten valintojen edessä. Hyvä antaa vähästäänkin, suomalainenko ei antaisi paljostaankaan? Ehkä järjestelmää pitäisi sitten muuttaa. Sovitaan vaikka, että jokainen saa korvamerkitä maksamansa verot siihen tarkoitukseen kuin itse haluaa. Lopussa lasketaan mihin on varaa. Minä en halua kuluttaa penniäkään suomalaisten alkoholistien, pitkäaikaistyöttömien ja maanviljelijöiden hyysäämiseen. En halua osallistua aseiden enkä ampumaharjoitusten kustannuksiin. En myöskään tue elitististä musiikkitaloa, poliittisia puolueita enkä valtion televisioyhtiön suojatyöpaikkoja. Haluan sen sijaan, että maksamani 15 000 euroa vuodessa käytetään ensisijaisesti kouluihin, päiväkoteihin ja mummojen hoitamiseen. Kiitos.