Keltaisessa talossa

Kun tyttäremme oli pieni, hän lähti aina löytämään jotain. Ei koskaan etsimään, vaan suoraan löytämään. Se on optimistin elämänasenne, jossa aina löydetään eikä tarvitse pettyä. Niin mekin teimme talon kanssa. Läksimme vain lapsenomaisesti löytämään, koska muitakaan vaihtoehtoja ei ollut. Paluulippua ei ollut takataskussa, kaikki oli myyty ja olimme päättäneet asua Romaniassa. Muuta suunnitelmaa ei ollut. Sitten me löysimme, metsän reunasta. Niin kuin Lumikki sadussa, ihan sattumalta. 

Ehdimme vähän etsiäkin, mutta emme niin kauan että kukaan olisi vielä ahdistunut. Teimme tarjouksen, ja koska muita tarjouksia ei ollut, omistajat päättivät myydä meille. Kaikki olivat tyytyväisiä. Tasan kaksi kuukautta maahan saapumisen jälkeen kannoimme jo Suomesta lähetettyjä laatikoita ikiomaan kotiin. Tottakai meillä oli haaveita talon suhteen ja ehdimme nähdä monta huonoa vaihtoehtoa. Mutta se, että asumme omassa talossa, joka on ihan valmis ja jota ei tarvitse yhtään remontoida, on pieni ihme. Kaikki ovat uuteen kotiin enemmän kuin tyytyväisiä.


Meillä on nyt siis keltainen kivitalo, jossa on kolme kerrosta ja kaikille omat huoneet. Neliöitä on kaksi kertaa enemmän kuin Suomessa. Alakerrassa on viileä kivilattia, iso keittiö ja takka. Ylin kerros on isoa avointa tilaa, jossa voi harrastaa mitä kukin haluaa. Ovet ja ovenkarmit ovat tummanruskeaa puuta, samoin keittiö ja olohuoneessa on pari punaista tiiliseinää, mistä tulee mieleen sekä Olari että joku amerikkalainen 90-luvun sitcom. Keskikerroksessa on parkettilattiat ja kolme parveketta. On myös hyvin hoidettu piha ja grilli. Terassille mahtuu syömään suojassa auringolta ja kesäkeittiö toimii oivallisena varastona. Talon takana kasvaa jättimäisiä vadelmia. Olisi voinut käydä huonomminkin.


Tämän lisäksi saimme kaupan päälle koko joukon huonekaluja, joita emme pyytäneet emmekä olisi luoja varjelkoon koskaan ostaneet. Niihinkään emme kiinnittäneet huomiota taloa katsoessa. Yleensä myyjät vievät tavarat mukanaan, mutta sanoimme vain, että voitte jättää mitä haluatte. Meillä ei ole mitään. No nyt on. Talo täynnä painavia puisia vaatekaappeja ja lipastoja, uusantiikkinen sohva ja barokkityylinen ruokailuryhmä. Ei, emme olisi ostaneet niitä, mutta huonekalut ovat niin laadukkaita, ettei niitä voi kuin ihailla. Massiivipuisen kirjahyllyn sai tosin isoäiti, joka on nyt myös ikionnellinen. 


Kun kerroin siskolleni talosta, hän vain totesi, että niin se menee: annoitte pois ja saitte uudet tavarat tilalle. Siskoni kävi “löytämässä” meiltä kolme autokuormallista aarteita. Loput myytiin, lahjoitettiin tai kuskattiin kierrätykseen, ja hyvin toimiva pesukone sai uuden siunatun elämän luostarissa. Luopuminen ei ollut ollenkaan helppoa, mutta uskoin silti että se on ainoa oikea valinta. Mukana roudasimme vain yhden sohvan, työpöydän ja pianon. Kierrätin kirjoja ja myin jopa soittimia, joten uhrauksia on tehty. Lopulta kaikki on silti ihan hyvin. 


Paitsi, että talon ovat rakentaneet kääpiöt. Huomasimme sen vasta kun aloimme kantaa sisään tavaroita. Isoja huonekaluja tai patjoja ei todellakaan viedä portaista kumpaankaan suuntaan. Lamput saa vaihdettua ilman tikkaita ja yli 190-senttiset joutuvat varomaan päitään. Katto on matalammalla kuin normaalisti. Emme mekään huomanneet asiaa taloa katsoessa, eikä se meitä häiritse edelleenkään. Elleivät lapset kasva reilusti yli pituusennusteiden. Ei ero huonekorkeudessa ole kuin 15 cm normaaliin, mutta katsotaan talvella miten se vaikuttaa kun maksamme lämmityslaskuja. Voi olla että siihen on ihan hyvä syykin. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kestävän kehityksen maassa

Via Asfaltica

Kauneimmat pikkujoululaulut