Eksynyt käännöksessä

Lasten kieli on rikasta. Ainakin kouluikään asti he ovat aktiivisesti kehittäneet omia sanojaan ja ilmaisujaan ja monet niistä ovat juurtuneet perheen arkikieleen. Meillä nuhastutaan, ollaan suuttusia tai surutetaan, ollaan tärkeellisiä, saksataan. Autossa pahaolottaa ja hanhet lentävät nippuna. Tukka on pökkyräinen. Kesällä tulee sattumajälkiä ja mökillä tarvitaan hyttyslyömätintä. Toissapäivä oli ylieilen. Etana on liimakas. Oikein kohteliaasti pyydetään voisisitko. 

Meillä on siis kaksikielinen perhe, puhumme suomea ja romaniaa, yhdessä ja erikseen. Olen vasta nyt tullut ajatelleeksi, että iso osa lasten kielenkäytön rikkaudesta juontuukin kenties kaksikielisyydestä. Eri kielellähän ei vain sanota, vaan myös ajatellaan eri tavalla. Osa hassuista ilmaisuista tulee suorista käännöksistä, kuten maalin antaminen. Osa taas monimutkaisemman ajatuskuvion tuloksena. Monia ei pysty jäljittämäänkään. Kaikki ne kuitenkin stimuloivat sekä keksijän että kuulijan mielikuvitusta. 

Asiat voi ilmaista niin monella tavalla. Romanian kielessä bussista ei laimeasti vain jäädä pois, vaan sieltä laskeudutaan juhlallisesti. Bussiin pitää siksi myös nousta. Romanialaiset ovat anteliaita. Kun soitetaan, annetaan puhelin. Myös imurilla annetaan, eikä siivota. Hanaa tai telkkaria ei avata vaan niille tehdään tietä. Palkkaa sen sijaan ei saada, vaan se kylmästi otetaan. Samoin tehdään autokaupassa – auto otetaan. Se kuulostaa yhtä tärkeältä asialta kuin miettisi aamupalapöydässä ottaisiko juustoa vai makkaraa. 

Kieli on kiinteästi sidoksissa kulttuuriin ja vaikuttaa siksi myös tapaan sanoa ja ymmärtää asioita. On keskusteluja ja aiheita, joihin ryhdyn mieluiten tietyllä kielellä. Kieli vaikuttaa omaan mielialaan ja sen mukaan koko keskustelusta tulee hyvä tai huono. Väärä kieli voi tuhota sen kokonaan. Romanialaisessa keskustelussa ei ole kiire. Yhden asian ympärillä pyöritään rauhassa, kierrellään sitä ja toistetaan samoja asioita moneen kertaan vain keskustelun pitkittämiseksi. Jos ei heti saa vastausta, voi samaa asiaa kysyä uudestaan. Ei tarvitse olla aina niin tehokas. Tärkeintä on hyvä keskustelu, ei määränpäähän pääseminen. 

Epäilen, että kieli vaikuttaa myös mielipiteisiin, koska keskustelen eri tavalla suomeksi, kuin vaikkapa espanjaksi tai englanniksi. Suomeksi usein töksäytellään asioita. Rykäistään kaikki kerralla tai sitten ei sanota mitään. Meiltä puuttuu luonteva vastakkaisten mielipiteiden esittämisen perinne, kohteliaan väittelyn taito ilman, että keskustelu muuttuu riidaksi tai huuteluksi. Väittelyä pelätään ja sitä pyritään usein välttelemään. Toisen kuunteleminen on vierasta. Kohteliaita ilmaisuja ei oikein ole. 

Englanniksi on paljon hedelmällisempää olla eri mieltä. Sen voi tehdä loukkaamatta ketään ja kohteliaasti kierrellen, jopa niin että toisen ei ole mikään pakko olla sitä edes huomaavinaan. Keskustelussa taas on paljon pakollisia kuvioita. Monesti niiden läpikäyminen viekin kaiken ajan ja siksi on helppo väittää, ettei keskustelu ole kovin syvällistä tai etene. Syvällisiin asioihin pääsee vasta selvittämällä ensin pakolliset kohteliaisuudet. Se voikin pahimmillaan viedä eliniän, niinkuin toisen kielen opettelukin vie. 

Miksi kaksikielisyys sitten on niin suuri rikkaus? Termihän on perinteisesti liitetty keskenään viihtyviin ruotsinkielisiin, eikä väite ehkä siksi ole enemmistölle koskaan avautunut. Kieli on ovi toiseen kulttuuriin ja siitä pitää kulkea itse. Vasta kun kieleen pääsee sisälle, saa mahdollisuuden ymmärtää ja nähdä toisin, uudesta näkökulmasta. Myös ymmärtää iloisesti väärin; sotkea punaisen tomaatteihin, pääsiäisen askeliin ja paistinpannun mustalaisiin. Niin minulle käy koko ajan. Kaksikielisyyden pitäisi parantaa muistia ja ongelmanratkaisukykyä. Odottelen yhä.