Suuremmat voimat

Suomalaiset uskovat olevansa omaperäisiä ja älykkäitä individualisteja, mutta kun heiltä kysytään mihin he uskovat – ja ulkomaalaiset kyllä kysyvät – he luulevat selviävänsä epämääräisellä “varmaan johonkin korkeampaan voimaan” -muminalla. Ja niin omalta kuin vastaus tuntuukin, kaikki vastaavat ihan samalla tavalla. Eihän olisi mitenkään järkevän kuuloista sanoa, ettei usko mihinkään. Ei edes fysiikanlakeihin tai ihmisyyteen? Uskonnollisuuden tunnustaminen taas tuntuisi liian henkilökohtaiselta. Saivartelu olisi epäkohteliasta. 

Siis uskomme johonkin, mutta emme halua kertoa mihin. 

Minäpä kerron. Meitä on kovasti yritetty opettaa uskomaan itseemme. Usko itseesi, ja voit hyvin! Sillä neuvolla kaikkien elämän ongelmien pitäisi ratketa kertaheitolla. Eikä siinä mitään vikaa olekaan, hyvä itsetunto on oivallinen asia, jos sitä käyttää hyvin. En ole varma, onko oppi mennyt kuitenkaan perille. Suomalaiset kyllä ajattelevat itseään, mutta meistä on kehittynyt itsekeskeisiä ja omahyväisyys on lisääntynyt niin, ettei sitä osata enää edes hävetä. Yksilökeskeisessä maailmassamme on hyväksyttävää palvoa itseään. 

Me siis uskomme siihen, että meidän pitää uskoa itseemme vaikka emme oikeasti uskokaan. Me uskomme myös järjestelmään ja yhteiskuntaan, jopa sokeasti. Uskomme virkamiehiin, opettajiin, lääkäreihin, palomiehiin ja poliisiin, koska olemme tottuneet tekemään niin ja meille on niin opetettu. Sitäpaitsi meillä ei ole muutakaan, on pakko pitää kiinni niistä maallisista jumalista, joita on. Me uskomme järjestelmään, vaikka se ei usko meihin. Tämän todistaa se jumalaton sääntöviidakko, jonka olemme itse omaa elämäämme hankaloittamaan luoneet. 

Sitten uskomme myös teknologiaan, koska keksimme innolla itse itseään ajavia autoja ja metroja. Vapaaehtoisesti ja silmät uskossa kirkkaina heittäydymme keksintöjen kyytiin jättäen henkemme teknologian armoille vaikka emme edes ymmärrä miten ne toimivat. Suomalaiset julistavat kaikille uskovansa myös sisuun. Emme tosin tiedä mitä se on – se on näkymätön voima, mutta me uskomme että juuri meillä sitä on ja muilla ei ole. Emme halua myöntää sitä, että sisusta ei ole nähty vilaustakaan puoleen vuosisataan, koska elämä on niin helppoa, ettei sitä tarvita mihinkään. 

Olen eri yhteyksissä törmännyt sisukkaasti toistettuun väittämään, että suurin osa ihmisistä haluaa toisilleen hyvää. Se kuulostaa kovin jalolta. Mutta pitääkö se sitten paikkansa? Haluaisin tietysti uskoa niin. Mutta. Silti tuntuu realistisemmalta ajatella, että suurin osa ihmisistä haluaa hyvää ennen kaikkea itselleen, ainakin ihan ensin. Muille jaetaan sen jälkeen, jos nyt jaetaan mitään, kun itsellä on ensin kaikki mitä on ollut toivelistalla. Eli ei ikinä. Koska ihminen ei ole koskaan oikeasti tyytyväinen. 

En oikein tiedä, miltä ympärillä nyt oikeastaan näyttää. Onko sillä saatu hyviä tuloksia aikaan, että kaikki uskovat vain itseensä? Minua kiehtoo ajatus siitä, minkälainen maailma olisi jos uskoisimme toisiimme itsemme sijasta. Jos ajattelisimme vaihteeksi, että ei minulla olekaan niin väliä, kunhan tuolla toisella on hyvä olla. Ehkä siitä seuraisi itsellekin jotain hyvää. Jos ajattelisimme yhteisöä yksilön hyvinvoinnin sijaan. Olisi kiinnostavaa nähdä minkälainen maailma meillä sitten olisi. Harmi, ettei se tule koskaan toteutumaan.