Maharadjan tytär

Vietin talvea Intiassa vuosia sitten. Olin etsimässä kukkotappelua kyläfestivaaleilla jossakin maaseudulla kun minua lähestyi kohtelias paikallinen mies. Hän esittäytyi, kysyi mistä olen kotoisin ja meni suoraan asiaan. Eräs tyttö haluaisi puhua kanssani. Nyt heti. Katsoin miestä päästä varpaisiin. Hän oli siististi pukeutunut, ystävällinen ja hyvin kohtelias. “Sopiihan se, tottakai”, vastasin hämmentyneenä. “Please, sir.” Mies viittasi seuraamaan ja pujotteli väkijoukon läpi ripeäjalkaisen palvelijan askelin. Tiesin olevani menossa elämäni erikoisimmille treffeille, mutta en silti osannut arvata mikä minua odotti.

Kaunis tyttö istui suoraselkäisen ylevänä suuren juhlateltan Vip-katsomossa, toisen penkkirivin keskellä ja hymyili minulle säteilevästi kuin prinsessa. Teltta oli täynnä kuin helluntaiseuroissa. Pujottelin tytön viereen istumaan, palvelija oli jo kadonnut johonkin. Kättelin kun järjestetty tapaaminen vaikutti jotenkin niin viralliselta ja kysyin istuuduttuani tytöltä minkä ikäinen hän on. “Yhdeksän”, vastasi Arkitha napakasti ja kysyi vastavuoroisesti minun ikääni. “Me tapasimme ohimennen bussipysäkillä”, hän totesi, ikäänkuin se olisi selittänyt kaiken. Mietin samaan aikaan kuumeisesti mistä 9-vuotiaan intialaistytön kanssa voisi keskustella treffeillä. “Kuka se mies oli”, sain kysyttyä. “Hän on minun isäni.”

Puoli tuntia myöhemmin Arkitha oli selvittänyt minulle Intian kansalliseepoksen tapahtumat pääkohdittain erittäin hienostuneella brittienglannilla, olimme keskustelleet elokuvista ja ammatinvalinnasta ja seuranneet samalla teatteriesitystä. Arkitha halusi opiskella journalismia ja politiikkaa. Bollywood-elokuvat eivät arvattavasti hirvittävän paljon kiinnostaneet. Koulu oli kuulemma helppoa. Aika harva samanikäinen on edes ajatellut mitä aikoo opiskella, mutta aika harva myöskään pyytää isäänsä noutamaan bussipysäkillä näkemänsä ulkomaalaisen miehen keskusteluseurakseen teatterikatsomoon.

Tunsin yhtäkkiä itseni lapselliseksi hölmöksi seikkaillessani kamera kaulassa päämäärättömästi pitkin Intiaa tuhlaten vaivalla säästämiäni rahoja. Arkithan mielestä se kuulosti jännittävältä, mikä tuntui vihdoin oikeasti yhdeksänvuotiaan mielipiteeltä. Muuten hän käyttäytyi kuin aikuinen ja hämmästytti minua yleissivistyksellään ja älykkyydellään, mutta ennen kaikkea itsevarmuudellaan.

Ei, en tavannut paikallisen maharadjan tytärtä, kuten hetken olin luullut. Enkä päätynyt ruhtinasperheen vävyksi, kuten ehdin sekunnin murto-osan ajan lennokkaasti ihmisjoukon keskellä haaveilla. Sen sijaan tapasin superälykkään ja luultavasti hyvin erikoisen intialaisen ihmelapsen, joka oli fiksumpi keskustelija kuin suurin osa koskaan tapaamistani aikuisista vaikuttamatta silti mitenkään pikkuvanhalta. Siksi en ole unohtanut tätä kohtaamista. Arkitha on nyt yhdeksäntoista ja olen ihan vakuuttunut, että me kuulemme hänestä vielä. Nimi Arkitha tarkoittaa muuten sitä jota palvotaan.

Tarina tuli mieleeni kun kysyin omilta lapsilta mitä heistä tulee isoina. 4-vuotias oli luopunut haaveilemastaan tanssijan (tai hyppijän) urasta ja unelma-ammatti onkin nyt lastentarhanopettaja. Pienempi pohti ankarasti. Edellisen kerran hän himosi harjatattoria ajamaan. Nyt lakaisukoneen kuljettaminen oli onneksi jäänyt. Pitkän harkinnan jälkeen tuli lopulta vastaus. “Rosvo.” Onneksi vielä on aikaa keskustella muistakin optioista enkä ole huolestunut vaikka lapset eivät vielä yhdeksänvuotiainakaan tietäisi mihin tiedekuntaan aikovat pyrkiä.