Joka kulttuuria säästää...

Kun bändi hajoaa, selitys on aina sama: musiikilliset erimielisyydet. Ei kuitenkaan oikeasti. Todellinen syy on se, että kitaristi on vienyt laulajan naisen tai että basisti on yrittänyt viedä kitaristin naisen. Tai miehen. Olen varma, että tämä pitää paikkansa musiikinlajista ja kulttuurista riippumatta. Kun kahden kulttuurin välinen avioliitto ajautuu vaikeuksiin, syytetään kulttuurieroja, vaikka tosiasiassa syy on usein paljon arkisempi. Ihmiset kyllästyvät toistensa tapoihin, rakkaus laimenee vuosien kuluessa, yksi riita johtaa toiseen ja niin edelleen. On turha syyttää aina kulttuurien erilaisuutta. Ihmiset ovat ensisijaisesti yksilöitä. Sukupolvien välillä on suurempi kulttuuriero kuin kansakuntien välillä. 

Kansalliset stereotypiat ovat katoamassa, kiitos globalisaation. Niistä kannattaa siksi nauttia kuin viimeistä päivää, koska ne ovat kuitenkin hauskoja. Hääkomediassa (My big fat Greek wedding), joka jaksaa aina naurattaa jostain syystä, avioituvalla pariskunnalla ei ole ongelmia kulttuurierojen kanssa, mutta perheet eivät ymmärrä toisiaan. Kreikkalaisten mielestä amerikkalaiset ovat kuivia kuin paahtoleipä. Amerikkalaisten mielestä kreikkalaiset ovat arvaamattomia hulluja. Se kuvaa joissain tapauksissa aika hyvin myös ulkomaalaisten ja suomalaisten kanssakäymistä. Arvailkaa itse ketkä ovat paahtoleipiä. Parhaiten perheiden sopuisaa yhteisymmärrystä tukee se, ettei yhteistä kieltä ole. Silloin voidaan keskittyä olennaiseen eli syömiseen, juomiseen ja tanssimiseen, eikä kukaan ala keskustella politiikasta. Suurin ero käyttäytymiskulttuurissa suomalaisten ja romanialaisten välillä liittyy tunteiden näyttämiseen. Toiset näyttävät tunteita, koska niitä kuuluukin näyttää ja toiset eivät. Suomalaiset hämmentyvät; he eivät tiedä miten tähän tulisi suhtautua. Inna Latiseva (Ryssänä Suomessa) menee niin pitkälle, että epäilee onko suomalaisilla tunteita. “Suomalaiselle on normaalia olla näyttämättä tunteita – ehkä olla kokonaan ilman niitä.” Suomalainen näyttää kyllä tunteitaan, humalassa tai kesällä, valitettavasti kaikki samalla kertaa. Suomalainen on silloin vilpitön. Ulkomaalaisen mielestä se ei ole aitoa. Kun ulkomaalainen näyttää tunteitaan, hän suomalaisen mielestä liioittelee ja on siksi epäuskottava ja liian selvä. Kun suomalainen näyttää tunteitaan selvinpäin, ulkomaalainen ei huomaa sitä. 

Tunteita tärkeämpiä ovat säännöt. Kun lapsemme tänään karkasi yksin tarhan portista kadulle, oli lastenhoitaja tullut kertomaan siitä muksuja hakemassa olleelle vaimolleni. Hän näytti tunteensa avoimesti heti sen jälkeen kun oli hakenut poikamme tien laidasta. Epäilemme, että henkilökunta sai tapauksesta ‘kulttuurishokin’. Lastenhoitaja sanoi noudattaneensa sääntöjä – lapsi on vanhemman vastuulla silloin kun tullaan hakemaan kotiin. Niin varmaan. Eikö lapsen kiinniottaminen olisi silti ensimmäinen asia? Ehkä käsitys vastuusta muuttuu oman vanhemmuuden myötä, mutta en minä voisi hyvällä omalla tunnolla antaa jonkun vieraankaan kaksivuotiaan juosta kadulle ja mennä tyynesti kertomaan lapsen äidille, että "hei, lapsesi meni juuri tielle". 

Yhtenäiskulttuuria ei ehkä ole, mutta on siitä silti vielä jälkiä – tai traumoja jäljellä. Kieltämisen kulttuuri on ehkä tehnyt meistä niin mykkiä ja arkoja ja sitä jatkaa moni vanhempi edelleen. Kuunnelkaa hiekkalaatikolla, kuka huutaa kovempaa: lapset vai aikuiset? Kieltämistä tehostettiin ennen ruumiillisella kurituksella, jota kutsuttiin hellästi ojentamiseksi tai kasvattamiseksi. Joka vitsaa säästää ja niin edelleen. Ruumiillisen kurituksen, joka oli siis tavallinen kasvatusmetodi suurille ikäluokille, seuraukset ovat tarpeeton tunteettomuus, kostonhalu ja patoutuneet aggressiot. Mutta asiasta ei sovi eikä osata keskustella. Sehän vaatisi tunteiden näyttämistä. 

Nyt on kuitenkin muodikasta syyttää kaikesta maahanmuuttajia. Kulttuurierot ja väkivaltahan ovat tietysti ulkomaalaisten mukanaan tuomia asioita. Poliitikot löytäisivät syylliset helpommin vaikka ulkoavaruudesta kuin omista puolueistaan. Kulttuurieroja on kuitenkin ollut aina. Karjalaiset, savolaiset, hämäläiset, varsinaissuomalaiset ja varsinkin pohjalaiset ovat kautta aikain saaneet keskenään aikaan kunnioitettavan määrän epäsopua, konflikteja, mykkäkouluja, aviokriisejä, ilmiriitoja, huoltajuusdraamoja ja puukkotappeluita. Siihen ei ennenkään tarvittu yhtään ulkomaalaista.