Yleisen uskomuksen mukaan suomalaiset puhuvat erinomaista englantia. Näin uskovat nimenomaan suomalaiset itse. En vain oikein tiedä kuka puhuu. Olen tavannut nuoria suomalaisia, jotka eivät saa sanottua yhtään järkevää lausetta englanniksi. Suurin osa suomalaisista osaa kyllä neuvoa turistin lähimpään vessaan, siitä voimme iloita. Tavallisesti nekin, jotka osaavat auttavasti kommunikoida tällä maailmankielellä, jättävät artikkelit pois ja arpovat sokkona prepositioita sanojen väliin. Nämä ovat juuri niitä, joiden mielestä Suomessa puhutaan erinomaista englantia, koska he omasta mielestään tekevät niin. Ovathan he käyneet monta kertaa Lontoossa ja kerran New Yorkissakin. He eivät silti osaa sanoa
please tai
you’re welcome, vaikka kaikki maailman englanninkieliset lapset osaavat.
“Hyvä kielitaito on sitä, että on sujuva, ymmärtää puheen vivahteita ja osaa käyttää idiomaattisia ilmaisuja, ääntää hyvin eikä joudu rajoittamaan sitä, mitä tahtoo sanoa”, määriteltiin syksyllä Hesarin jutussa, jossa arvioitiin suomalaisten poliitikkojen kielitaitoa. Arvosanat olivat Alexander Stubbin
rock’n’rollia lukuunottamatta kehnoja. Tämä ei kerro niinkään siitä, että poliitikot puhuvat huonosti englantia vaan siitä, että edes julkisuudessa ja korkeissa viroissa maamme edustajina esiintyviltä ihmisiltä ei vaadita hyvää kommunikointikykyä. Miten sitä sitten voitaisiin odottaa muiltakaan?
Perinteisesti suomalaisten on sanottu puhuvan
tankeroenglantia, joka viittaa lähinnä ääntämiseen. Toissa syksynä käytiin ankaraa väittelyä
apinaenglannista Lenitan Airiston johdolla. Ääntämisellä ei ole niin suurta väliä. Intialaiset puhuvat englantia ihan omalla aksentillaan, mutta ovat silti äärimmäisen kohteliaita. Ei ole siis kyse siitä, että suu taipuu vieraan kielen mukaan, vaan siitä taipuuko ajattelu. Paitsi kieltä, pitää ymmärtää myös käyttäytymiskulttuuria ja osata ottaa toiset ihmiset huomioon, sekä osata ilmaista se vieraalla kielellä. Ei riitä, että kääntää suomea sujuvasti sanasta sanaan englanniksi. Muistan hyvin lukion englannin opettajan, joka vähensi pisteitä siitä, että käytin samaa asiaa tarkoittavia, mutta eri sanoja kuin oppikirjassa. Oli kyse arvovallasta, ei kielen oppimisesta.
Tunnen myös suomalaisia, jotka puhuvat erinomaista ja sujuvaa englantia ihan oikeasti. He ovat poikkeuksetta asuneet ulkomailla useamman vuoden ja heidät voi laskea yhden käden sormilla. Kielen oppiminen niin, että ymmärtää mitä sanoo myös vastaanottajan kannalta, vaatii ehdottomasti sitä, että sen oppii äidinkielenään kyseistä kieltä puhuvilta. Kielen osaaminen tarkoittaa myös sitä, että ymmärtää miten merkitykseen vaikuttaa jos kahden sanan paikkaa vaihdetaan tai mitä sanojen ja rivien välistä pitää lukea. Kun joku seuraavan kerran kehuu englantiasi sanoilla
excellent tai
brilliant kannattaa ainakin muistaa, ettei se välttämättä olekaan ylistystä. Riippuu paljolti sävystä ja siitä, mistä kehuja on kotoisin, onko kyse paremminkin ironiasta tai ihan vilpittömästä ilkeydestä.
Ensimmäisen kuukauden ajan Irlannissa jouduin kysymään kaiken kahteen kertaan. Minua ei ymmärretty yhtään sen paremmin. Corkiin muutto ei tietysti ollut pehmeä lasku irlantilaisen kulttuurin ihmeisiin, siellä kun on tunnetusti omituinen huumorintaju ja mahdoton aksentti. Irlantilaiset ottivat myös veikeästi kaiken ilon irti puolesta miljoonasta hassusti puhuvasta siirtolaisestaan. Meitä vedätettiin mennen tullen vain ja ainoastaan englannin kielen avulla. Se, mitä irlantilaiset sanoivat kuulosti ystävälliseltä ja kohteliaalta. Se, miten he sen sanoivat oli ovelaa pottuilua mitä mutkikkaimmin kaksoismerkityksin ja viittauksin asioihin, joista saattoivat tietää vain paikalliset. Olisin mieluummin nauranut hyväntuulisesti mukana ja elänyt yhä siinä uskossa, että puhun (luonnollisesti suomalaisena) erinomaista englantia, kuin alkanut ymmärtää pikkuhiljaa miten virtuoosimaisen taitavasti he adoptoitua äidinkieltään jonglöörasivat ja etten koskaan pystyisi samaan.
Kommentit
Lähetä kommentti