Hopealusikka hernekeitossa

Irlannissa riittää yksi. Romaniassa annetaan aina kaksi, kuten useimmissa muissakin Euroopan maissa. Ranskalaiset ja venäläiset haluavat kolme kertaa. Kreikkalaiset tytöt väittivät joskus kauan sitten, että neljä on ainoa oikea luku. En väittänyt vastaan, koska pidän poskisuudelmista. Se on kaikkein kohteliain ja miellyttävin tapa tervehtiä toista ihmistä. Suomessa olen törmännyt poskisuudelmiin vain ortodoksien keskuudessa ja tullut siihen päätelmään, että tapa on kulkeutunut meille venäläisten mukana, koska täälläkin suositaan kolmea. 

Kun suomalainen ei koskaan halua tehdä mitään väärin, suurin huoli on tietysti, että poskisuudelma menee väärin. Virheiden pelossa suomalainen pakenee kuoreensa ja äärimmäisessä tapauksessa päättää olla sekä puhumatta että pussaamatta, mikä on sääli. Suomalainen versio poskisuudelmasta ei ole epämuodollisen rento ja toverillisen olutmainen kuten irlantilainen. Se ei missään tapauksessa ole ranskalaisen sofistikoitunut ja hygieenisen kuivakka tai hillitysti etäinen. Se ei vihjaa ulkokuoren alle piilotetusta helteisesti paahtavan iltapäiväsiestan intohimosta kuten espanjalainen, eikä se ole luonteva ja levollisen raukea kuten tuhatvuotisen kreikkalaisen luostarisaaren nudistiranta. 

Suomalainen poskisuudelma on asiallinen. Se on jäykkä, hiukan kömpelö kuin teini ensitreffeillä ja vähän vaivautunut, virallinen ja varautunut. On kuin sitä olisi anottu kirjallisella hakemuksella jo kauan sitten ja kun päätös vihdoin saapuu, ei enää tiedetä miten siihen pitäisi suhtautua. Se on vähän kuin väärällä jalalla otettu tanssiaskel tai hopealusikka hernekeitossa. Mutta silti se on vilpittömyydessään ihan sympaattinen. Eikä se oikeastaan ole edes kolmea suukkoa vaan ennemminkin kaksi ja puoli, sillä suomalaisilla on kiire pois toisen ihmisen läheisyydestä. 

Kun kymmenen vuotta sitten tein tuttavuutta romanialaisten kanssa, paikalliseen tervehtimiskulttuuriin oli sopeuduttava nopeasti. Romaniassa miehetkin vaihtavat poskisuudelmia, jos ovat läheisiä, mutta tätä kukaan ei ollut kertonut. Yritin parhaani mukaan olla näyttämättä hämmentyneeltä, kun minua lähestyi isokokoinen paikallinen poliisi, joka antoi suukon molemmille poskille. Jälkeenpäin oli pakko varmistaa, että eihän siinä vain ollut mitään outoa. Että oliko se varmasti normaalia? Epäilin jopa, että minulle tehtiin joku käytännön pila. Tyttöystäväni vakuutti kuitenkin, että poliisi on umpihetero ja tämä oli aivan korrekti tapa tervehtiä.   

Henkilökohtaisesta tilasta luopuminen on iso asia suomalaiselle ja vaatii tottumista, mutta kun omasta epämukavuusreviiristä on päässyt eroon, ei sitä edes kaipaa takaisin. Hämmennystä herättänyt poliisikin on nykyinen lankoni. Sen sijaan tuntuu vaikealta ja omituiselta kun suomalaiset tervehtivät neljän metrin päästä ojentamatta edes kättään. Poskisuudelman voisi ottaa käyttöön meilläkin, mutta miten se onnistuisi? Ainoa mahdollisuus uudenlaisen tapakulttuurin istuttamiseen on se, että sille luodaan viralliset ja yksiselitteiset säännöt, jotka jaetaan jokaiseen kotiin ja kouluun sekä monistetaan työpaikkojen ilmoitustauluille. Suomalainen ei kestä sitä, että joutuu päättelemään tai tulkitsemaan, kaiken täytyy olla ylhäältä määrättyä ja selkeää. 

Ensin pitää perustaa virallinen poskisuudelmakomitea, jonka esittämän mietinnön pohjalta luotaisiin yleispätevät säännöt siitä, kuka saa antaa kenelle, missä ja miten monta kertaa. Sitten oikeaoppisia suomalaisia poskisuudelmia voitaisiin opettaa työväenopistoissa ja kesäkursseilla kautta maan. Tekniikkaa voisi tehdä tutuksi valtion kustantamalla tv-kampanjalla ja livenä lähetettävässä tv-showssa etsittäisiin Marco Bjurströmin ja Maria Lundin kanssa maan parasta poskisuutelijaa otollisimpaan katseluaikaan lauantaisaunan jälkeen. Ehkä poskisuudelmista kehittyisi jopa uusi yksin harrastettava liikuntamuoto – tanssivathan suomalaiset suurin joukoin salsaakin ilman paria.