Shokkihoitoa
Kulttuurishokki määritellään vieraan kulttuurin kohtaamisesta ja vanhan kulttuurin menettämisestä johtuvaksi tilaksi, johon liittyy sekä psyykkisiä, että fyysisiä tuntemuksia. Se ei siis liity mitenkään esimerkiksi konsertti- tai leffalippujen hintojen aiheuttamaan järkytykseen. Ulkosuomalaisesta tulee paluumuuttaja sillä hetkellä, kun hän palaa takaisin sinne mistä on lähtenyt, tuntui se sitten kotimaalta tai ei. Ja siitä seuraa väistämättä jonkinasteinen kulttuurishokki. Iskun tanakkuus taas riippuu suoraan siitä miten kauan on ollut poissa. Voin kuvitella miten vuosikymmeniä poissa olleet ottavat lukua, kun kuusi vuottakin vetää ilmat pihalle oikein tehokkaasti.
Vieraaseen maahan muuttaessa shokista pääsee vaiheittain yli – ja jos ei pääse, voi aina palata ‘kotiin’. Kotimaahan palatessa kaikki on yhden kortin varassa, ei ole enää paluuta mihinkään. Tuskaa lisää se, miten paljon itse on matkalla muuttunut ja miten suuressa ristiriidassa se on kotimaahan jääneiden ystävien ja tuttujen käsityksen kanssa. Ystäväpiirikin menee monilta uusiksi, se on oma shokkinsa. Sinänsä hyvää tarkoittavat sukulaiset kyselevät paljon, mutta heille ei voi vastata totuudenmukaisesti, koska vastauksia joko ei ymmärrettäisi ollenkaan tai ne loukkaisivat.
Pikkuhiljaa olen alkanut epäillä myös, ettei paluumuuton aiheuttamasta kulttuurishokista toivu koskaan. Sitä elämää, josta läksin, ei enää ole siksi, että olen itse muuttunut. Sitä maata johon olen tullut, en tunne omakseni. Paluumuuttaja voi joutua pysyvästi elämään jossakin välitilassa, ‘on no man’s land’. Suurimmassa ahdingossa on silloin, kun on viihtynyt maassa, jossa on asunut. Haluaisi tuoda mukanaan jotakin hyvää, jota kukaan ei täällä kuitenkaan kaipaa. Vieraan maan käyttäytymiskulttuurin tai etiketin ylläpitäminen omassa maassa on aika hankalaa. Se eristää, eikä lähennä mihinkään. Ajan myötä sitten hiljalleen suomettuu siihen samaan muottiin ja samoihin maneereihin, jotka muidenkin ihmisten tekemisiä ohjaavat.
Syvimmän kuopan kaivaa itselleen tuomalla mukanaan ulkomaalaisen puolison. Jaettu ilo ei ole kaksinkertainen ilo, vaan tässä tapauksessa kahden korvapuusti. Puoliso ei välttämättä edes ymmärrä, että paluumuuttajalla on omakin kulttuurishokki nieltävänä. Eihän sitä ymmärrä kukaan muukaan. Kun vieras kieli on toivottoman vaikea oppia, ihmiset omituisia ja kaupatkin väärään aikaan kiinni, paluumuuttaja saa kantaa vastuun kaikesta. Hän kun on omassa maassaan. Taakka on kohtuuton. Maahanmuuttajapuolisolle pitäisi toimia oppaana ja tulkkina maahan, jota en itse enää tunne. Miten voi selittää toiselle ihmiselle asioita, joita ei enää ymmärrä tai ole pahimmassa tapauksessa koskaan ymmärtänytkään? Kyvyttömyyteen selittää asioita liittyy myös turhauttava syyllisyyden tunne siitä, että pitäisi ymmärtää ja kammottava epäilys että on itse tosiasiassa ihan samanlainen kuin kaikki muutkin, joita ei muka ymmärrä.
Ainoa mielekäs ratkaisu on ollut ryhtyä turistiksi ja tutustua maahan yhdessä, se on toiminut hyvin toistaiseksi. En vain tiedä miten kauan voi olla turisti. Entä sitten kun tuntuu, ettei enää jaksa? Onneksi vierastamiseen sopiva täsmälääkekin on olemassa: matkustaminen. Viikonlopun tehokuurikin toimii joskus, mutta parempi on ottaa ainakin viikko. Jos matkustaa yli kuukauden, siitä on vain harmia, koska joutuu taas tekemisiin uuden kulttuurishokin kanssa.
Vieraaseen maahan muuttaessa shokista pääsee vaiheittain yli – ja jos ei pääse, voi aina palata ‘kotiin’. Kotimaahan palatessa kaikki on yhden kortin varassa, ei ole enää paluuta mihinkään. Tuskaa lisää se, miten paljon itse on matkalla muuttunut ja miten suuressa ristiriidassa se on kotimaahan jääneiden ystävien ja tuttujen käsityksen kanssa. Ystäväpiirikin menee monilta uusiksi, se on oma shokkinsa. Sinänsä hyvää tarkoittavat sukulaiset kyselevät paljon, mutta heille ei voi vastata totuudenmukaisesti, koska vastauksia joko ei ymmärrettäisi ollenkaan tai ne loukkaisivat.
Pikkuhiljaa olen alkanut epäillä myös, ettei paluumuuton aiheuttamasta kulttuurishokista toivu koskaan. Sitä elämää, josta läksin, ei enää ole siksi, että olen itse muuttunut. Sitä maata johon olen tullut, en tunne omakseni. Paluumuuttaja voi joutua pysyvästi elämään jossakin välitilassa, ‘on no man’s land’. Suurimmassa ahdingossa on silloin, kun on viihtynyt maassa, jossa on asunut. Haluaisi tuoda mukanaan jotakin hyvää, jota kukaan ei täällä kuitenkaan kaipaa. Vieraan maan käyttäytymiskulttuurin tai etiketin ylläpitäminen omassa maassa on aika hankalaa. Se eristää, eikä lähennä mihinkään. Ajan myötä sitten hiljalleen suomettuu siihen samaan muottiin ja samoihin maneereihin, jotka muidenkin ihmisten tekemisiä ohjaavat.
Syvimmän kuopan kaivaa itselleen tuomalla mukanaan ulkomaalaisen puolison. Jaettu ilo ei ole kaksinkertainen ilo, vaan tässä tapauksessa kahden korvapuusti. Puoliso ei välttämättä edes ymmärrä, että paluumuuttajalla on omakin kulttuurishokki nieltävänä. Eihän sitä ymmärrä kukaan muukaan. Kun vieras kieli on toivottoman vaikea oppia, ihmiset omituisia ja kaupatkin väärään aikaan kiinni, paluumuuttaja saa kantaa vastuun kaikesta. Hän kun on omassa maassaan. Taakka on kohtuuton. Maahanmuuttajapuolisolle pitäisi toimia oppaana ja tulkkina maahan, jota en itse enää tunne. Miten voi selittää toiselle ihmiselle asioita, joita ei enää ymmärrä tai ole pahimmassa tapauksessa koskaan ymmärtänytkään? Kyvyttömyyteen selittää asioita liittyy myös turhauttava syyllisyyden tunne siitä, että pitäisi ymmärtää ja kammottava epäilys että on itse tosiasiassa ihan samanlainen kuin kaikki muutkin, joita ei muka ymmärrä.
Ainoa mielekäs ratkaisu on ollut ryhtyä turistiksi ja tutustua maahan yhdessä, se on toiminut hyvin toistaiseksi. En vain tiedä miten kauan voi olla turisti. Entä sitten kun tuntuu, ettei enää jaksa? Onneksi vierastamiseen sopiva täsmälääkekin on olemassa: matkustaminen. Viikonlopun tehokuurikin toimii joskus, mutta parempi on ottaa ainakin viikko. Jos matkustaa yli kuukauden, siitä on vain harmia, koska joutuu taas tekemisiin uuden kulttuurishokin kanssa.
Kommentit
Lähetä kommentti