Turistin virka

Eräänä yönä Dublinin keskustan turistikorttelissa seisoi tukevasti humalainen iso mies haara-asennossa keskellä mukulakivikatua ja huusi epätoivoisella äänellä kerta toisensa jälkeen: where am I, where am I? Kukaan ei tiedä kuvasiko kysymys fyysistä vai henkistä olotilaa. Ehkä mies ei tiennyt mistä pubin ovesta hän oli tullut ulos ja mille kadulle. Tai sitten epätietoisuus koski kaupunkia tai peräti maata. Kukaan ei tohtinut mennä kysymään sillä sumeakatseinen juhlija herätti ohikulkijoissa paitsi hilpeyttä, myös pelkoa.

Helsinki on taas kesällä täynnä poukkoilevia turisteja, joilla on kartta toisessa ja kamera toisessa kädessä. Turistin tehtävänä on hakea elämyksiä. Tavalliselle lomailijalle riittää kaupungin keskustassa samoilu kartasta nähtävyyksiä bongaten. Sitten on extreme-turisteja, jotka jättävät sekä kartan että kameran kotiin. Jotkut matkustavat viidakoissa ja erämaissa veitsen ja kompassin kanssa. Kuvien ottamisen sijasta toiset piirtävät. Kartan lukemisen sijasta jotkut kysyvät tietä, mikä on mainio tapa saada kontakti paikallisiin ihmisiin. Jotkut eksyvät.

Kuulun itse viimeiseen ryhmään. Minusta eksyminen on parasta viihdettä. Kaikki hienoimmat seikkailut ovat tapahtuneet silloin, kun olen joutunut paikkoihin, joihin en koskaan ole aikonutkaan mennä. Ensin kokeilin matkailua ilman karttaa. Se oli huono idea, koska on kuitenkin kiva jälkeenpäin tietää mihin on eksynyt. Karttaa ei silti tarvitse lukea, on hauskempaa kysyä tietä. Jokainen järkevä ihminen ymmärtää, että silloinkin yleensä eksyy, monessa maassa kun neuvotaan vaikkei ole aavistustakaan oikeasta suunnasta, mutta mitä järkeä on matkustaa lainkaan jos ei ole aikaa eksyä.

Eksyin joskus maaseudulla Meksikossa. Vasta kun tuli säkkipimeää, tajusin ettei katuvaloja ole. Ei ollut myöskään taskulamppua, eikä tienviittoja. Eikä yösijaa. En nähnyt edes tietä jalkojeni alla. Olin jo henkisesti valmistautunut viettämään yön kaktusten ja skorpionien kaverina, mikä tuntui yhtä turvalliselta kuin paljain jaloin kävely taiteiden yössä. Sitten jostain pöllähti viereen isorenkainen pickup. Meksikolainen perhe viittilöi minua lavalle ja ajoi kuoppaista tietä lähimpään majataloon. Perheenisä soitti majatalon omistajalle, joka tuli portille vastaan. Majatalokin oli ystävällisimpiä missä olen koskaan yöpynyt. Eksymättä en olisi sinne koskaan päässyt.

Dublinissa huutanut humalainenkin oli tavallaan oikeilla jäljillä. Hän oli eksynyt perusteellisesti ja yritti saada kontaktia paikallisiin. Ainoa vika on siinä, että seikkailusta tuskin jää minkäänlaisia muistikuvia. Metodi muistuttaa suomalaille tuttua matkailumuotoa. Itärajan yli tapahtuviin pyrähdyksiin erikoistunut ystäväni kuvaili matkoja aina raskaiksi ja intensiivisiksi, mutta silti antoisiksi. Kun kerran kyselin miten viimeisin reissu oli mennyt, hän huokasi syvään ja totesi, että ‘se on tämä vodkaturistin virka aikalailla paska duuni, mutta jonkunhan sekin on hoidettava’.