Aikamatkustajan blogi

Yritin tehdä viikonloppuna ekologisen valinnan ja otin kaupan kassalta biohajoavan muovikassin. Biokassi hajosi jo ennen kuin ehdin saada ostokset pakattua. Vaihdoin sen saman tien tavalliseen. Tilanne oli siinä mielessä poikkeuksellinen, että yleensä mukana on Irlannista tuotuja kestokasseja, jotka ovat muuten olleet ahkerassa käytössä jo lähes kolme vuotta. Silloin voi jo puhua kestokassista. Siellähän muovikasseja ei ole myyty vuosiin, kaikilla on kangaskassit mukana kauppareissuilla. Ekologinen vaihtoehto tuli kauppoihin jo 2000-luvun alussa, samaan aikaan muovikassiveron kanssa, ja oli valtaisa menestys. Muovikassit ovat äärimmäisen epätrendikkäitä muuallakin maailmassa. Suomessa elintarvikekaupan kilpailun puute ja ihmisten heräämättömyys estää saman kehityksen tai ainakin jarruttaa sitä tehokkaasti. Eiköhän maan ainoan muovikassitehtaan kanssakin ole kaupan keskusliikkeillä joku rahakas sopimus. Hyviä vaihtoehtoja ei kaupan kassalla kuitenkaan ole. Biohajoava muovi ei kestä käy...

Kulttuurishokki määritellään vieraan kulttuurin kohtaamisesta ja vanhan kulttuurin menettämisestä johtuvaksi tilaksi, johon liittyy sekä psyykkisiä, että fyysisiä tuntemuksia. Se ei siis liity mitenkään esimerkiksi konsertti- tai leffalippujen hintojen aiheuttamaan järkytykseen. Ulkosuomalaisesta tulee paluumuuttaja sillä hetkellä, kun hän palaa takaisin sinne mistä on lähtenyt, tuntui se sitten kotimaalta tai ei. Ja siitä seuraa väistämättä jonkinasteinen kulttuurishokki. Iskun tanakkuus taas riippuu suoraan siitä miten kauan on ollut poissa. Voin kuvitella miten vuosikymmeniä poissa olleet ottavat lukua, kun kuusi vuottakin vetää ilmat pihalle oikein tehokkaasti. Vieraaseen maahan muuttaessa shokista pääsee vaiheittain yli – ja jos ei pääse, voi aina palata ‘kotiin’ . Kotimaahan palatessa kaikki on yhden kortin varassa, ei ole enää paluuta mihinkään. Tuskaa lisää se, miten paljon itse on matkalla muuttunut ja miten suuressa ristiriidassa se on kotimaahan jääneiden ystävien ja tuttuj...

Eräänä yönä Dublinin keskustan turistikorttelissa seisoi tukevasti humalainen iso mies haara-asennossa keskellä mukulakivikatua ja huusi epätoivoisella äänellä kerta toisensa jälkeen: where am I, where am I ? Kukaan ei tiedä kuvasiko kysymys fyysistä vai henkistä olotilaa. Ehkä mies ei tiennyt mistä pubin ovesta hän oli tullut ulos ja mille kadulle. Tai sitten epätietoisuus koski kaupunkia tai peräti maata. Kukaan ei tohtinut mennä kysymään sillä sumeakatseinen juhlija herätti ohikulkijoissa paitsi hilpeyttä, myös pelkoa. Helsinki on taas kesällä täynnä poukkoilevia turisteja, joilla on kartta toisessa ja kamera toisessa kädessä. Turistin tehtävänä on hakea elämyksiä. Tavalliselle lomailijalle riittää kaupungin keskustassa samoilu kartasta nähtävyyksiä bongaten. Sitten on extreme-turisteja, jotka jättävät sekä kartan että kameran kotiin. Jotkut matkustavat viidakoissa ja erämaissa veitsen ja kompassin kanssa. Kuvien ottamisen sijasta toiset piirtävät. Kartan lukemisen sijasta jotkut ky...

Liput on ostettu, lähdemme taas Romaniaan. Suurin stressinaiheuttaja ei ole koskaan ollut lentomatka pienten lasten kanssa, perillä mahdollisesti odottava 40 asteen helle tai vessan käyttö junamatkalla, vaan ne tuliaiset. Kun jokaiselle pitäisi viedä jotain – sukulaisille, tutuille, kummeille, lapsille, vanhuksille ja anopin naapureillekin. Kaikki kuulemma odottavat meitä – ja tuliaisia. Tässä sitä taas ollaan. Alussa en ymmärtänyt lahjoista yhtään mitään. Niitä saatiin ihan liikaa, saapuessa ja lähtiessä. Meille toivat lahjoja myös ihmiset, joiden kanssa emme olleet missään tekemisissä. Vasta seuraavana vuonna tajusin, että he odottivat meiltä nyt vastavuoroisesti jotakin. Eivät toki kaikki, mutta ajateltiin, että olisi epäkohteliasta jättää joku ilman jos joku toinen sai. Luonnollisesti lahjan piti olla hieman parempi, näin olisi kohteliasta toimia. Lahjoja odottavien lista kasvoi ja kierre oli alkanut. Vietiin leivänpaahdin, vedenkeitin, tehosekoitin, dvd-soitin, vaatteita, ken...

Suomesta lähtee EU-parlamenttiin varsin edustava ja tasapainoinen joukko asiallisia poliitikkoja. Toisin kävi Romaniassa. Yksi romanialaislehti kuvaili vaalivoittajia bussilastilliseksi sirkuslaisia. Sekin saattaa olla loukkaus sirkuslaisia kohtaan. On mukana tietysti myös vakavastiotettavia poliitikkoja, mutta yhtä arvaamattomaan ja värikkääseen edustukseen ei meillä olisi päästy vaikka parlamenttiin olisi lähetetty kaikki tarjolla olleet julkkisehdokkaat uimareista kehonrakentajiin. Corneliu Vadim Tudorin rinnalla Timo Soini vaikuttaa kesyltä populistipuolueen johtajalta. Tudor toimi kommunismin aikaan Causescun hovirunoilijana ja naputteli vuosikymmeniä uskollisesti ‘Karpaattien neroa’ ylistävää lyriikkaa ja lehtitekstiä. Vallanvaihdon jälkeen äärioikeistolaisen Suur-Romania puolueen perustanut Tudor ihailee kommunismin ajan nationalismia ja diktatuuria sekä vihaa täydestä sydämestään ainakin unkarilaisia, mustalaisia, homoja ja juutalaisia. Tudor on nimittänyt vaalijulisteissa ...

Muotiblogeissa on kevään aikana intoiltu Tallinnaan tänä vuonna avatuista uusista vaateliikkeistä, siis niistä joita Suomessa ei vielä ole. Bershka ja Pull and Bear ovat molemmat mainioita espanjalaisia ketjuja, joista tuli nopeasti omia suosikkeja Irlannissa. Juuri kun olin oppinut jotenkin elämään ilman niitä, ne tuppaavat tänne, tai ainakin melkein. Onni tietysti, että meillä on ihan naapurissa trendikäs eurooppalainen pääkaupunki, johon kannattaa avata vaatekauppojakin. Mutta miksi ne eivät tule Suomeen? Berhska myy värikkäitä, iloisia, trendikkäitä vaatteita ja hauskoja t-paitoja. Pull and Bear on vähän hillitympi ja kalliimman näköinen. Tosiasiassa molemmat ovat aika edullisia. Bershkasta muistan ostaneeni lukemattomia pareja farkkuja, jotka maksoivat aina 39,90. Päättelin, että se oli jonkinlainen kipuraja, jonka yli ei kannattanut housuja hinnoitella. Kolmas oma suosikkiketju oli Burton , jonka lähin myymälä löytyy Skotlannista. Myös tyylikäs Marks & Spencer on jo avattu...

Töissä on hiljaista. Siis kun töidenkin puolesta on hiljaista, hiljaisuus korostuu entisestään. Irlannissa poppi soi aina, harvoin vietettiin hiljaisia päiviä. Olen ehdottanut sitä useampaan kertaan täälläkin, mutta aina vastustus voittaa. Joidenkin mielestä musiikki häiritsee keskittymistä, toiset epäilevät, ettei tyylilajista päästäisi yksimielisyyteen, osa haluaa kuunnella omaa musiikkiaan yksin ja olla omissa oloissaan. Ok.  Näin se toimi Irlannissa: se joka tuli aikaisin töihin, tyrkkäsi iPodinsa kiinni stereoihin. Jos musiikki alkoi kyllästyttää, huutoäänestyksellä sai vaihdettua dj:n tai soittolistan. Yleensä kaikki olivat tyytyväisiä, ainakin protestiääniä kuultiin harvoin. Tähän on monta hyvää syytä. Irlantilaisilla on kollektiivisesti mainio musiikillinen tyylitaju, se on luultavasti geeneissä. Kaikki arvostavat viihtyisää työympäristöä, minkä luomisessa musiikki tekee ihmeitä. Ja musiikin kuunteleminen yhdessä on sosiaalista ja luo yhteishenkeä, se on hieno yhteinen koke...