Kiltisti jonossa

Maailmalla autoilijat varoittavat toisia, jos edessä on poliisin tutka. Suomalainen soittaa poliisille ja ilmoittaa kanssa-autoilijoista, jotka ajavat ylinopeutta. Suomalainen on suomalaisimmillaan pienisieluinen ilmiantaja, joka rakastaa sitä, että saa käräyttää naapurinsa, jos ja kun tämä rikkoo sääntöjä. Vaadi siinä sitten sitä kaivattua yhteisöllisyyttä kun harvassa yhtiössä kerrostalonaapuritkaan pystyvät elämään sovussa. Elämme laumassa, mutta olemme susia toinen toisillemme.

Suomalaisuus on myös sitä, että jonotetaan kiltisti, erityisesti liikenteessä. Suomessa autolla ei ajeta sujuvasti vaan jonossa. Jos yrittää päästä nopeammin, joku tukkii tien. Irlantilaisten kohteliaisuus on ovelaa lajia. He kiilaavat surutta jonossa väliin. Sitten kiitellään innokkaasti (valoja vilkuttamalla) sitä, jonka eteen on tungettu, lupaa kysymättä. Kohteliaisuus saa liikenteessä myös koomisia piirteitä. Vaikeissa risteyksissä he antavat mielellään toisille tietä. Syykin on selvä – kukaan ei oikeasti tiedä kenen pitäisi mennä ensin. Entä jos Suomessa ajaisi jonon ohi jalkakäytävää pitkin? Poliisilaitoksen puhelinkeskus ruuhkautuisi. 

Espanjassa henkilökohtaisen tilan käsitys näkyy autoilussa kohtalokkain seurauksin. Sitä ei ole, joten kolhuilta ei voi myöskään välttyä. Samalla tavalla ihmiset tuppaavat muutenkin toisen reviirille, taputtelevat olkapäälle, kyselevät henkilökohtaisia, koskettelevat kysymättä lupaa. Myös autoilussa on normaalia hiukan taputtaa vierustoveria, esimerkiksi taskuparkkiin peruutettaessa. Suomalaiset ahdistuvat vähäisessäkin tungoksessa jo ajatuksesta, että joku meilkein tulee lähelle ja alkavat ajatella oman kesämökin autiota rantaa.

Vielä vaarallisempana latinotemperamentti ilmenee Romaniassa. Siellä pitäisi aina olla jo seuraavassa paikassa, mieluiten ennen muita. Kolmelle kaistalle mahtuu kuusi autoa rinnakkain. Ajamalla hätävilkut päällä ja käsi ikkunasta huitoen voi kiireen varjolla pyyhkiä vaikka yksisuuntaista katua väärään suuntaan. Muut soittavat kyllä torvea, mutta vain sympatiasta tai tehdäkseen tilaa kiireiselle. Tai ehkä vain tuuttaamisen ilosta, en ole ihan varma. Kaaos on liikenteessä kuitenkin jatkuva olotila, muuta ei edes ole eikä varmaan osata kaivata. 

Olen muualla ajaessa oppinut käyttämään äänimerkkiä, aina kun joku vähänkin hidastelee. Usein tuntuu siltä, että Suomessa sillä saa osakseen yhtä paljon sympatiaa, kuin etuilemalla lasten ohi jäätelökioskin jonossa. Wilson Kirwa sanoi hauskassa haastattelussaan, että yksi haastavimpia kulttuurieroja Suomessa on ollut puheenvuoron odottaminen keskustelussa. “Odota toinen puhuu, toinen kuuntele tarkasti.” Ymmärrän hyvin, että keskustelu tuntuu hitaalta ja vaivalloiselta. Niin minustakin. Miksei voi puhua samaan aikaan? Kirwan kotimaassa se on varmaan nimenomaan kohteliasta.

Kansanluonnetta on aika mahdoton muuttaa. Tielläkin suomalaisen pitäisi saada olla yksin. Jos siellä kuitenkin on muita autoilijoita, heidän pitäisi pysyä mahdollisimman kaukana. Suomalainen tapa pitää välimatkaa toisiin ihmisiin, on teeskennellä, ettei huomaa muita. Ei puistossakaan mennä samalle penkille vieraan ihmisen kanssa istumaan. Liikennettä se ei helpota yhtään. Pääkaupunkiseudulla toiset autoilijat huomataan vasta kun joku yrittää vaihtaa kaistaa tai päästä liittymästä jonoon. Valtaosa rakkaista kanssa-autoilijoista pitää tarkasti huolen siitä, että ’minun eteen et ainakaan tule’.

Tien tukkimiselta ja pahansuovilta katseilta välttyäkseen useimmat ajavat kiltisti jonossa. Jos mitta tulee täyteen jonottamista, suomalainen kääntyy ympäri, menee kotiinsa ja jurputtaa siellä yksinään.