Isä aurinkoinen

Isä Mitro on suosittu. Tähän on ainakin kolme syytä. Yksi on sympaattinen ja yltiöpositiivinen persoonallisuus. Toinen on sanavalmius ja halu esiintyä julkisuudessa. Kolmas syy on erikoisempi. Isä Mitro päätti asettua ehdolle europarlamenttivaaleissa, eikä kirkon johto sulattanut sitä, että pappi esiintyi papin kaavussa eli kirkollisessa työasussaan. Eikä ilmeisesti sitäkään, että pappi on kiinnostunut politiikasta ja on liian kunnianhimoinen. Tahtomattaan ortodoksisen kirkon johto on tehnyt yhdestä papista erittäin suositun ja antanut kirkostaan samalla jääräpäisen ja vanhanaikaisen kuvan.

Kun päättää hakea uutta työpaikkaa, joutuu helposti viileisiin väleihin nykyisen eli usein tulevan ex-työnantajan kanssa. Sille ei juurikaan voi mitään. Ortodoksinen kirkko uhkaa nyt erottaa isä Mitron virastaan. Kaavun käyttö vaalikampanjassa kiellettiin jo ankarasti. Ehkä kirkko olisi voinut sen sijaan hyötyä siitä, että saa oman agenttinsa maallisen vallan kabinetteihin. Muut yritykset maksavat siitä, että joku positiivisesti profiloitunut julkisuuden henkilö puhuu heidän puolestaan. Ortodoksinen kirkko ei ole nähnyt asiaa ihan niin, vaikka heillä olisi apostoli omasta takaa. Jotenkin tämä tarina tuntuu melkein raamatulliselta.

Isä Mitro olisi mielellään käyttänyt juuri papin kaapuaan ja väittää käyvänsä se päällä myös ruokakaupassa. Tuskin siihen mikään velvoittaa, mutta idea onkin siinä, että ortodoksipapin imago on niin positiivinen. Mikä ortodoksisuudessa sitten on niin hauskaa? Yleensä kun joku ilmoittaa julkisesti tulleensa uskoon, joutuu ainakin hiukan epäilyttävään valoon. Saa leiman otsaansa. Uskoon tullaan liian henkilökohtaisen tragedian seurauksena – sairauden tai vankilan tai muiden vaikeuksien koettelemana. Muuten kirkon jäseneksi synnytään, eikä siitä ole tapana pitää suurta melua. Uskonnollisena tai uskovaisena esiintyminen ei siis Suomessa yleisesti ole välttämättä positiivista. Ei ole tapana kertoa kaikille, vaikka käytäisiinkin kirkossa joka sunnuntai. Katolisissa maissa taas kerrotaan auliisti, vaikkei kirkossa tulisikaan kovin usein näyttäydyttyä. 

Kaikkiin uskontoihin sisältyy ennakkoluulonsa. Pahinta on kääntyä muslimiksi tai liittyä johonkin kulttilahkoon. Hengaileeko se nyt terroristien kanssa ja suunnittelevatko ne joukkoitsemurhaa? Helluntailaiset ja Jehovan todistajat ovat eristäytyneitä ja ahdasmielisiä. Katoliset syvästi kirkkoa kunnioittavia, mutta tapauskovaisia. Ateistit ovat itsenäisesti ajattelevia, epäluuloisia kaikkia kohtaan. Suurin osa suomalaisista on luterilaisia ja suurin osa luterilaisista ei harjoita uskontoa millään tavalla pakollisten häiden ja hautajaisten välissä. Tai jos harjoittaa, sitä tehdään kaikessa hiljaisuudessa uskovaiseksi leimautumisen pelosta.

Ortodoksit taas ovat syvällisiä, sisäisen rauhan löytäneitä ja jotenkin lempeitä. Maallisessa elämässä iloinen ortodoksisuus on ilmeisesti julkisuuskuvan kannalta positiivisinta, tai ainakin vähiten haitallista. Myös Maria Guzenina hyödynsi ortodoksitaustaansa politiikkaan pyrkiessään. Musiikkitelevision juontajan julkisuuskuva olisi ehkä muuten ollut hiukan pinnallinen poliittisen uskottavuuden saamiseksi. Toisaalta uskonnosta puhuminen on aina riski. Vaarana on, että jos leimautuu liian uskovaiseksi, sitten kysytään aina vain uskonnosta. Kaikkea muuta peilataan sen kautta. Toisaalta taas jos ei kerro itse, lehdet kyllä ottavat selvää. Sitten lööpissä lukee: salasi uskontonsa tai miksi hän vaikeni uskostaan.

Isä Mitro, siis Mitro Repo nykyään, ei tarvitse ortodoksisuutta imagonsa tueksi, mutta ei pääse siitä eroonkaan. Arkkipiispa ja muu papisto ovat paheksunnallaan pitäneet kuitenkin huolta omasta lampaastaan – vaalityötä ei tarvitse tehdä: Mitron tuntevat viimeistään nyt ihan kaikki. Hän on maan tunnetuin ortodoksipappi ja vasemmiston tunnetuin ehdokas, vaikkei ole minkään puolueen jäsen. Se on jonkinlainen ihme sekin. Luulisi kirkon huomaavan edes sen.