Ei Aino, ei saa!
Olin viikko sitten lasten kanssa leikkipuistossa. Kuuntelin sivukorvalla kun parivuotiasta tyttöä paimentava äiti lateli kieltojaan. “Ei mennä sinne, ei noin, älä nyt kaadu, ei kiipeillä, ei Aino, ei saa ottaa toisten leluja.” Äiti opasti jopa miten liukumäkeä lasketaan. Skideiltä olen oppinut, että mäkeä voi laskea vaikka pää edellä ja selällään. Se on laji, jossa lapset neuvovat vanhempia, ei toisinpäin.
Vasta leikkipuistoissa, tarhassa ja neuvolassa olen tajunnut, miten paljon suomalaisia lapsia kielletään. Useimmiten täysin turhaan. Miksei saisi laulaa, tanssia tai höpöttää omiaan? Miksi se häiritsee vanhempia niin paljon? Näin meistä tehdään pidättyväisiä, hiljaisia arkailijoita, jotka heti kun tekee mieli hypätä pöydälle tanssimaan, kuulevat vanhempien tajuntaan juurruttaman 'ei saa hyppiä pöydällä'. Kun joskus kuitenkin lapsia on pakko kieltää, kärsin hirveitä tunnontuskia: olenko minä samanlainen ‘ei saa' -isä, joka turhalla sormenheristelyllä nitistää lasten luontaisen elämänilon.
Tänään kun olimme puistossa koko perheellä, sinne tuli isä noin 4-vuotiaan poikansa kanssa. Hän katseli aktiivisesti toiseen suuntaan, joten en väkisin yrittänyt tervehtiä. Pian kuitenkin lapset juoksivat yhdessä ja tiputtivat kiljuen kiviä sadevesikaivon kannen rei’istä. Kuulin, kun isä sanoi pojalleen: “Ei ne kuule varmaan puhu suomea, ne on venäläisiä. Sano helou.” Poika ei onneksi piitannut neuvoista vaan jatkoi leikkimistä.
Nelivuotiaalle on taatusti ihan se ja sama, mitä kieltä leikkikaverit puhuvat. Kommunikointi tapahtuu muilla keinoilla. Kun siskontyttö oli samanikäisenä ensimmäistä kertaa Romaniassa, hän juoksi aamusta iltaan paikallisten tyttöjen kanssa. Joku sukulaisista kysyi tytöiltä miten te oikein ymmärrätte toisianne. “Höh, no me puhutaan romaniaa ja toi puhuu omaa kieltään”, he vastasivat. Olipa tyhmä kysymys. Lapset ovat puhtaita, heillä ei ole mitään ennakkoluuloja ihmisistä. Kaikkein vähiten varmaan merkitsee jonkun kansallisuus. Vanhemmat sen sijaan pitävät huolen siitä, että omat ennakkoluulot siirtyvät seuraavallekin sukupolvelle.
Oman tytön tarharyhmässä on monta kansallisuutta ja yksi musta tyttö. Jos me kuvailemme tätä tyttöä jollekin, lauseeseen luikahtaa automaattisesti ihonväri mukaan. Oletamme, että hänen vanhempansa ovat Afrikasta, he ovat muslimeja ja puhuvat jotain eksoottista kieltä kotona. Vaikka emme tiedä. Lapsemme taas tuntee tytön nimeltä, yhtenä leikkikavereista. En usko, että hän on edes kiinnittänyt mitään huomiota tämän ihonväriin, ainakaan siitä ei ole koskaan puhuttu.
On sääli, että me aikuiset emme voi olla yhtä vapaita ennakkoluuloistamme. En tiedä osaammeko olla opettamatta niitä lapsillemme. Olen vasta tänään konkreettisesti tajunnut, että minun lapseni ovat kuin kotonaan kahdessa maassa ja samaan aikaan ulkomaalaisia molemmissa. Se ei välttämättä tule aina olemaan helppoa.
Vasta leikkipuistoissa, tarhassa ja neuvolassa olen tajunnut, miten paljon suomalaisia lapsia kielletään. Useimmiten täysin turhaan. Miksei saisi laulaa, tanssia tai höpöttää omiaan? Miksi se häiritsee vanhempia niin paljon? Näin meistä tehdään pidättyväisiä, hiljaisia arkailijoita, jotka heti kun tekee mieli hypätä pöydälle tanssimaan, kuulevat vanhempien tajuntaan juurruttaman 'ei saa hyppiä pöydällä'. Kun joskus kuitenkin lapsia on pakko kieltää, kärsin hirveitä tunnontuskia: olenko minä samanlainen ‘ei saa' -isä, joka turhalla sormenheristelyllä nitistää lasten luontaisen elämänilon.
Tänään kun olimme puistossa koko perheellä, sinne tuli isä noin 4-vuotiaan poikansa kanssa. Hän katseli aktiivisesti toiseen suuntaan, joten en väkisin yrittänyt tervehtiä. Pian kuitenkin lapset juoksivat yhdessä ja tiputtivat kiljuen kiviä sadevesikaivon kannen rei’istä. Kuulin, kun isä sanoi pojalleen: “Ei ne kuule varmaan puhu suomea, ne on venäläisiä. Sano helou.” Poika ei onneksi piitannut neuvoista vaan jatkoi leikkimistä.
Nelivuotiaalle on taatusti ihan se ja sama, mitä kieltä leikkikaverit puhuvat. Kommunikointi tapahtuu muilla keinoilla. Kun siskontyttö oli samanikäisenä ensimmäistä kertaa Romaniassa, hän juoksi aamusta iltaan paikallisten tyttöjen kanssa. Joku sukulaisista kysyi tytöiltä miten te oikein ymmärrätte toisianne. “Höh, no me puhutaan romaniaa ja toi puhuu omaa kieltään”, he vastasivat. Olipa tyhmä kysymys. Lapset ovat puhtaita, heillä ei ole mitään ennakkoluuloja ihmisistä. Kaikkein vähiten varmaan merkitsee jonkun kansallisuus. Vanhemmat sen sijaan pitävät huolen siitä, että omat ennakkoluulot siirtyvät seuraavallekin sukupolvelle.
Oman tytön tarharyhmässä on monta kansallisuutta ja yksi musta tyttö. Jos me kuvailemme tätä tyttöä jollekin, lauseeseen luikahtaa automaattisesti ihonväri mukaan. Oletamme, että hänen vanhempansa ovat Afrikasta, he ovat muslimeja ja puhuvat jotain eksoottista kieltä kotona. Vaikka emme tiedä. Lapsemme taas tuntee tytön nimeltä, yhtenä leikkikavereista. En usko, että hän on edes kiinnittänyt mitään huomiota tämän ihonväriin, ainakaan siitä ei ole koskaan puhuttu.
On sääli, että me aikuiset emme voi olla yhtä vapaita ennakkoluuloistamme. En tiedä osaammeko olla opettamatta niitä lapsillemme. Olen vasta tänään konkreettisesti tajunnut, että minun lapseni ovat kuin kotonaan kahdessa maassa ja samaan aikaan ulkomaalaisia molemmissa. Se ei välttämättä tule aina olemaan helppoa.
Kommentit
Lähetä kommentti