Aikamatkustajan blogi

Käyn joka aamu päiväkodissa. Seurasin pitkin kesää ohikulkiessa kun paikkaa korjailtiin. Kovin tehokkaalta se ei vaikuttanut kun maalarillakin oli aikaa istua jakkaralla maalatessaan. Syksyllä vilkuilin remontin tuloksia: osa leikkivälineistä ja -telineistä oli maalattu, loput jätetty sikseen, ne huonokuntoisimmat. Rikkinäiset aidat ja hiekkalaatikot ja liukumäet olivat unohtuneet, kuten ovat olleet ainakin viisi vuotta. Hoitajat kertoivat, että tämä johtuu säästämisestä. Sipilä haluaisi säästää vielä hiukan lisää.  Koko Suomi on vähän kuin unohtunut lastentarha. On jätetty korjaamatta ja annettu rapistua säästämisen nimissä jo jonkin aikaa – ja menty mieluummin leikkimään. Sitten todetaan, että tuleepa kalliiksi korjata ja annetaan rapistua vielä lisää. Lopulta leikkitelineet, jotka pienellä huoltomaalauksella ja nikkaroinnilla olisivat kestäneet käyttöä toisetkin kymmenen vuotta, nakataan vaarallisina kaatopaikalle ja tilalle tuodaan uusia. Se, mitä päiväkodin p...

Kun tapasimme kerroin tulevalle vaimolleni, että minulla on sitten velkaa. Ettei asia tule yllätyksenä. Sen verran, että makselen sitä lopun ikääni. Selitin kuitenkin, ettei kyse ole rahasta. Olen matkustanut eri puolilla maailmaa, usein köyhissä maissa. Paikalliset ovat vieneet autonsa lavalla pois autiomaasta, tarjonneet ruokaa tai yösijaa tai venekyytiä, tiputtaneet työkalunsa ja lähteneet opastamaan perille tai soitelleet sukulaisilleen ja selvittäneet miten sinne jonnekin pääsee. Olen kaikille niille ihmisille velkaa ja koska en tiedä keitä he olivat voin maksaa takaisin vain tekemällä samoin jollekin toiselle.  Enkä ole ollut koskaan todella pahassa pulassa. Ehkä hiukan väsynyt tai eksynyt tai kastunut sateessa. En ole paennut henkeni edestä, vaikka kerran kuulinkin läheltä laukauksia. En ole ollut vankilassa, en ole nähnyt sotaa eikä minua ole kidutettu kuin näyttämällä huonoja elokuvia yöbussissa. En tiedä mitä on olla pakolainen tai miltä se tuntuu. Omakohtaises...

Kävin maauimalassa. Ensimmäiseen huolenaiheeseen törmäsin jo parkkipaikalla. Melko varmasti jätin autoni luvattomalle paikalle vaikkei siinä sanottukaan että se oli luvaton. Jätin silti. Portilla jonottaessa huolestuin uimahousuistani, joissa on lahkeet. Uimahallista minut saateltaisiin julkisesti nöyryyttäen ulos. Kävisikö maauimalassa samoin? Pohdin myös saako omia eväitä syödä (saa), voiko altaaseen viedä pallon (ei voi) ja jos teen jotain väärin, tuleeko joku huomauttamaan siitä (ei tullut).  Koska suomalainen yhteiskunta on piripintaan täynnä sääntöjä, on kunnia-asia noudattaa niitä kaikkia. Siinäkin tapauksessa, että ne olisivat keskenään ristiriitaisia ja kumoaisivat toisensa. Ei, en todellakaan pidä säännöistä, mutta tiedän miten innokkaita suomalaiset (ja suomalaistuneet maahanmuuttajat myös) ovat valvomaan niitä. Me olemme ilmiantajia. Tai ehkä meidät on kasvatettu niin, en tiedä. Joka tapauksessa tärkeämpää kuin se, että olisi hauskaa on ehdottomasti se, että noud...

Kuten joku on ehkä arvannutkin, pidän Juri Gagarinista. En oikeastaan tiedä miksi. Minulla on Gagarinin kuvakin seinällä. Pidän nyt myös Juri Milneristä ja siihen on hyvin selvä syy. Upporikas venäläinen on juuri sijoittanut miljooniaan hankkeeseen , jonka päämääränä on (Stephen Hawkingin johdolla) selvittää olemmeko me maailmankaikkeudessa yksin. Minäkin olen koko elämäni odottanut, että joku tulisi vierailulle toiselta planeetalta. Olen vakuuttunut, että elämää kyllä on. Jossakin linnunradan tuolla puolen.  On myös ilahduttavaa, että joku jolla on niin paljon rahaa käyttää sitä edes potentiaalisesti ihmiskuntaa hyödyttävään hankkeeseen, eikä ostele vain itselleen huviloita ja veneitä tai kannusta kaikkia start up-yrittäjiksi. Toisaalta raha saattaa myös antaa harhaanjohtavan vallantunteen, jolloin alkaa uskoa, että kaikki on ostettavissa ja saavutettavissa. Myös vastaukset kaikkiin kysymyksiin.  Olemmeko me yksin? Ongelma onkin siinä, jos joku vastaa. Stephen Haw...

Ensin kerron tarinan kylpyvaahdosta. Tuttavani kyläili vanhempiensa luona, siis lapsuudenkodissaan. Kaapin perältä hän oli bongannut vanhan purkin, jossa luki kylpyvaahtoa. Purkki tuntui etäisesti tutulta jo lapsuudesta, joten sen täytyi olla ainakin 40 vuotta vanha. Sisällä olikin kylpyvaahtojauhetta, tai ei jauhetta, koska se oli vuosien karttuessa kovettunut suolapaakuksi, jota ei saisi ulos edes korkkiruuvilla. Tuttava ajatteli heittää purkin pois, mutta äiti kielsi jyrkästi.  Hämmästelin kohteliaasti tarinan saamaa käännettä, mutta en kuitenkaan ollut kovin yllättynyt. Minullakin on 40-luvulla syntyneet vanhemmat. Hekin keräävät vanhaa tavaraa ympärilleen, ovat tehneet sitä koko ikänsä. Nyt isä pyysi poikkeuksellisesti apua. Hän sanoi haluavansa myydä toisen mopon. Hän kun omistaa kaksi vanhaa pappamopoa . Ei hän oikeasti tarvitse ensimmäistäkään, mutta en ottanut sitä puheeksi. Lupasin siis auttaa. Kuitenkin kun pääsin perille, oli suunnitelma jo kääntynyt katumukseksi...

Nyt se osui. Siitä haaveilee kolme miljoonaa suomalaista. Meidän yhteinen suomalainen unelmamme: äkkirikastuminen niin, että saa paljon rahaa tekemättä sen eteen mitään. Eli lottovoitto. Yllättävästä vaurastumisesta huolimatta pyrin pitämään molemmat jalkani tukevasti maassa ja pohtimaan rauhassa mihin rahat sijoitan. En halua hosua, enkä hukata mahdollisuutta, joka tuskin osuu omalle kohdalle montaa kertaa. Kerrotaan nyt vielä voiton suuruuskin, kun ei näin isoa iloa kannata pantata itsellään: 4,7 euroa.  Mihin sijoitan? Jos laitan rahat osakkeisiin (tai yhteen Biohit Oyj:n osakkeeseen), on tulevaisuus aina epävarma kurssien keikahdellessa. Voin menettää yöunet, vaikka en menettäisi rahoja. Kannattaisi varmaan sijoittaa metsään, ikimetsä nyt ainakaan ei katoa. Luonnonperintösäätiön kautta voi ostaa suojeltua metsää. Saisin 9,4 hehtaarin palan korpea vaikkapa Kainuun Pahapurosta, eli melkein koko puron. Toisaalta meitähän kehotetaan kuluttamaan, jotta talous alkaisi nousta s...

Huomaan usein tekeväni jotain ihan muuta kuin olin aikonut tehdä. Olen muistanut matkalla jotakin mielenkiintoista tai kiireellisempää ja harhautunut sivupolulle. Ehkä yritän olla tehokas ja tehdä monta asiaa samalla, mutta en enää muista mitä ne kaikki olivat. Joskus käy niinkin etten enää muista mitä alunperin olin tekemässä. Unohtelen työkaluja pihalle, puhelimen väärän takin taskuun ja imurin portaisiin, enkä muista olenko imuroinut ne vai en.  Kävin mielenkiintoisen keskustelun, jossa pohdimme miksi meidän on vaikea keskittyä. Kaikki olivat jokseenkin samaa mieltä: päädymme liian usein muualle kuin olimme aikoneet. On vaikea saada asioita valmiiksi. Aina on kiire. Miksi me teemme niin montaa asiaa? Pohdimme miltä se näyttäisi, jos käyttäytyisimme oikeassa elämässä samalla tavalla kuin surffaamme netissä. Seuraisimme jokaista impulssia ja klikkaisimme kaikkea mikä vilkkuu. Emme koskaan tietäisi mihin joudumme kun aamulla lähdemme kotoa.   Toisaalta juuri ni...