He eivät muista mitä heidän piti googlata

Huomaan usein tekeväni jotain ihan muuta kuin olin aikonut tehdä. Olen muistanut matkalla jotakin mielenkiintoista tai kiireellisempää ja harhautunut sivupolulle. Ehkä yritän olla tehokas ja tehdä monta asiaa samalla, mutta en enää muista mitä ne kaikki olivat. Joskus käy niinkin etten enää muista mitä alunperin olin tekemässä. Unohtelen työkaluja pihalle, puhelimen väärän takin taskuun ja imurin portaisiin, enkä muista olenko imuroinut ne vai en. 

Kävin mielenkiintoisen keskustelun, jossa pohdimme miksi meidän on vaikea keskittyä. Kaikki olivat jokseenkin samaa mieltä: päädymme liian usein muualle kuin olimme aikoneet. On vaikea saada asioita valmiiksi. Aina on kiire. Miksi me teemme niin montaa asiaa? Pohdimme miltä se näyttäisi, jos käyttäytyisimme oikeassa elämässä samalla tavalla kuin surffaamme netissä. Seuraisimme jokaista impulssia ja klikkaisimme kaikkea mikä vilkkuu. Emme koskaan tietäisi mihin joudumme kun aamulla lähdemme kotoa.  

Toisaalta juuri niin mainostoimistoissakin tehdään töitä. Moneen vuoteen ei enää ollut aikaa keskittyä siihen mitä oli tekemässä, koska työrauhan vaatimista pidetään vanhanaikaisena. Vaaditaan “edistämään” samalla kaikkia muitakin projekteja. Kukaan ei osaa määritellä mitä se edistäminen tarkoittaa, mutta ei se ainakaan edistä niitä. Se on tehotonta sähläämistä, mistä on tullut työelämän normaliteetti. Pitkissä ja tylsissä palavereissa nukuin; laitoin silmäni kiinni ja nojasin taaksepäin ollakseni mietteliään näköinen. Nukahdin hetkeksi ja heräsin säpsähtäen. Kukaan ei onneksi koskaan sanonut mitään. 

Näin DocPointissa museosta kertovan dokkarin, jossa ranskalainen arkkitehti nukahtaa kesken tärkeän palaverin. Muut huomaavat sen ja katsovat toisiaan, mutta kukaan ei sano mitään. Hilpeä kohtaus tuntui jotenkin omakohtaiselta. Dokumentti kertoo Hollannin kansallismuseon remontista, joka kestää kymmenen vuotta. Eipä kuulosta kovin jännittävältä aiheelta, mutta tarinassa on vauhtia, jännitystä, draamaa ja huimia käänteitä, siitä huolimatta että elokuvassa tapahtuu niin vähän. Se yllätti täydellisesti, eikä nukuttanut vähääkään. 

Vaikka syön, luen ja kävelen nopeasti, pidän silti hitaasti tekemisestä. Minä pidän verkkaisista elokuvista, joissa ei tapahdu juuri mitään, mutta kaikella on joku tarkoitus ja pohditaan niitä asioita, joita meidän pitäisi ymmärtää. Pidän huonekalujen entisöinnistä, koska sitä ei voi tehdä nopeasti. Se on meditatiivista ja ajatonta. Pidän hetkistä, jolloin mitään ei tapahdu, koska ajatukset lähtevät liikkeelle – ne tekevät sen itsekseen. Ajattelu tarvitsee tilaa ja vain hitaasti voi syntyä jotain hyvää. 

Suomalaista kesää taas en ole koskaan voinut sietää. Enkä juhannusta. En pidä siitä, että yöllä on valoisaa. Se on loukkaavaa ja tunkeilevaa, se rikkoo ihmisen perusoikeutta yksityisyyteen. Se paljastaa meidän kaikki heikkoutemme ja seuraa meitä kuin valvontakamera. Edes yöllä ei saa olla omassa rauhassaan, turvallisen pimeyden sylissä. Odotan elokuisia iltoja, jolloin voi astua ulos elokuvateatterista kuulaaseen mustaan yöhön, jossa on lämpimästä huolimatta jo aavistus syksyä ja viipyä vielä hetken toisessa todellisuudessa, josta alkaa valua kuin hunaja takaisin tähän maailmaan. Odotan kesän loppumista.