Maauimamaisteri

Kävin maauimalassa. Ensimmäiseen huolenaiheeseen törmäsin jo parkkipaikalla. Melko varmasti jätin autoni luvattomalle paikalle vaikkei siinä sanottukaan että se oli luvaton. Jätin silti. Portilla jonottaessa huolestuin uimahousuistani, joissa on lahkeet. Uimahallista minut saateltaisiin julkisesti nöyryyttäen ulos. Kävisikö maauimalassa samoin? Pohdin myös saako omia eväitä syödä (saa), voiko altaaseen viedä pallon (ei voi) ja jos teen jotain väärin, tuleeko joku huomauttamaan siitä (ei tullut). 

Koska suomalainen yhteiskunta on piripintaan täynnä sääntöjä, on kunnia-asia noudattaa niitä kaikkia. Siinäkin tapauksessa, että ne olisivat keskenään ristiriitaisia ja kumoaisivat toisensa. Ei, en todellakaan pidä säännöistä, mutta tiedän miten innokkaita suomalaiset (ja suomalaistuneet maahanmuuttajat myös) ovat valvomaan niitä. Me olemme ilmiantajia. Tai ehkä meidät on kasvatettu niin, en tiedä. Joka tapauksessa tärkeämpää kuin se, että olisi hauskaa on ehdottomasti se, että noudatamme sääntöjä. 

Lapset kysyivät miksi maauimalaan ei saa viedä puhallettavaa krokotiilia? Miksi uimahallissa pitää olla hiljaa lahkeettomissa uimahousuissa? Ei, en todellakaan tiedä. Kesällä ostimme yhteisen trampoliinin naapuruston lapsille. Ensin sovittiin yhteisesti säännöistä. Pohdimme kiihkeästi montako lasta saa pomppia kerrallaan ja miten kaikki säännöt saadaan lapsille ymmärrettäviksi. Niitä tuli paljon. Kannoimme myös huolta, ymmärtävätkö vanhemmat sääntöjen kohtalokkaan merkityksen. Me taidamme nauttia siitä naapureiden vahtimisesta, kurista ja järjestyksestä, me suomalaiset. Vähän liikaakin. 

Ehkä juuri siksi yhteiskuntasopimusta tai mitään muutakaan uudistusta ei saada aikaiseksi. Emme uskalla päästää irti ja antaa veneen ajelehtia, katsoa mihin virta vie, koska emme luota toisiimme. Siksi päättäjät eivät vain voi antaa ihmisille vapautta tehdä mitä haluavat ja katsoa mihin se johtaisi. Jos saisi ihan vapaasti tehdä töitä, harrastaa, perustaa yrityksiä ja luoda uutta ilman, että se vaatii sata erilaista lupaa ja lausuntoa. Entä jos siitä syntyisikin parempi yhteiskunta eikä holtitonta anarkiaa? Sitä tuskin saamme koskaan selville. 

Näin se nyt toimii. Minä olen aikuisopiskelija. Voidakseni opiskella, tarvitsen puoltavan lausunnon ja minun pitää olla työtön. Saadakseni ansiosidonnaista, minun pitää kuulua työttömyyskassaan. Yritystä en tietenkään voi perustaa. Armollisuudessaan valtio suo minulle kuitenkin mahdollisuuden tehdä töitä: sitä kutsutaan mystisesti suojaosaksi. Saan ansaita korkeintaan 279 euroa neljässä viikossa - bruttona. Tästä summasta vähennetään siis arvonlisävero, eläkemaksut, laskutus- ja muut sivukulut ja tuloverot. Jäljelle jää 120 euroa. Valtio antaa ja valtio ottaa. Huraa! 

Jos ansaitsen yhtään enemmän, minua rangaistaan sekä leikkaamalla ansiosidonnaista että viivästyttämällä seuraavaa maksua. Siihen ei perheellisellä ole varaa, joutuisimme leipäjonoon. Säästöt on syöty, osakkeet myyty ja lainan maksuvapaat käytetty. Rahatilanne on tiukka. Opiskelua ei voi lopettaa, koska saadut tuet perittäisiin takaisin. Töitä kyllä olisi, ei se ole mikään ongelma. Asiakkaille olen joutunut sanomaan, etten pysty laskuttamaan. Herää vain kysymys kuinka moni muu on samassa loukossa. Palkatonta työharjoittelua saan tehdä mielin määrin ja työtön saan olla ihan rauhassa, se ei tunnu häiritsevän ketään. 

Kiitän yhteiskuntaa kannustuksesta ja toivotan kaikille valtion virkamiehille mukavaa syksyä sääntöpinojensa takana. Kiva, että teillä on tekemistä. Meille muille työn tekeminen on joko rangaistavaa, tuottaa loputtoman byrokratiakierteen tai yksinkertaisesti kannattamatonta. Yrittämiseen suhtaudutaan kuin tarttuvaan tautiin. Odotan ylipainoisen yhteiskuntajärjestelmämme vajoavan altaan pohjaan mahdollisimman pian. Sitten kun happi alkaa loppua, on ihan pakko alkaa pyristellä takaisin pintaan, ja ehkä jopa tehdä asioille jotain.