Kolmastoista tunti

Nyt se osui. Siitä haaveilee kolme miljoonaa suomalaista. Meidän yhteinen suomalainen unelmamme: äkkirikastuminen niin, että saa paljon rahaa tekemättä sen eteen mitään. Eli lottovoitto. Yllättävästä vaurastumisesta huolimatta pyrin pitämään molemmat jalkani tukevasti maassa ja pohtimaan rauhassa mihin rahat sijoitan. En halua hosua, enkä hukata mahdollisuutta, joka tuskin osuu omalle kohdalle montaa kertaa. Kerrotaan nyt vielä voiton suuruuskin, kun ei näin isoa iloa kannata pantata itsellään: 4,7 euroa. 

Mihin sijoitan? Jos laitan rahat osakkeisiin (tai yhteen Biohit Oyj:n osakkeeseen), on tulevaisuus aina epävarma kurssien keikahdellessa. Voin menettää yöunet, vaikka en menettäisi rahoja. Kannattaisi varmaan sijoittaa metsään, ikimetsä nyt ainakaan ei katoa. Luonnonperintösäätiön kautta voi ostaa suojeltua metsää. Saisin 9,4 hehtaarin palan korpea vaikkapa Kainuun Pahapurosta, eli melkein koko puron. Toisaalta meitähän kehotetaan kuluttamaan, jotta talous alkaisi nousta sieltä puronpohjalta, mihin se on vajonnut. Voisinkin ostaa grillisään toivossa kaksi pakettia makkaraa. 

Ehkä kuitenkin teen varmasti turvallisen sijoituksen ja ostan kioskilta askin tupakkaa. Sen hinta on noussut kolme kertaa viiden vuoden sisällä ja nousee ensi vuonna taas uudestaan. Tuotto on taattu. Sijoitus kestää myös aikaa, ellen hätäpäissäni polta omaisuuttani. Kansalaisetkin ovat sitä mieltä, että tupakan hintaa voi nostaa niin reilusti, että pian veroprosentti ylittää sadan, jolloin röökit voidaan jättää kokonaan pois ja myydä pelkkiä askeja. 

Lottovoitosta tuli mieleen, että tunnen romanialaisen perheen, joka tuntee itsensä lottovoittajiksi vain siksi, että he saavat asua täällä ja laittaa lapsensa suomalaiseen kouluun. He olivat harkinneet tarkkaan mihin muuttaisivat rakentamaan uutta elämää. Suomi löi Kanadan. Toisille taas on lottovoitto päästä raksalle töihin. Kun kysyin tutuilta raksamiehiltä, onko työ suomalaisella työmaalla raskasta, heitä nauratti. Romanialaiset väittivät tekevänsä samassa ajassa kolme kertaa enemmän töitä kuin laiskat suomalaiset – ja paremmin. 

Heh heh. Minäkin olisin nauranut uhoamiselle, ellen muistaisi varsin hyvin ajatelleeni ihan samalla tavalla kun muutimme Dublinista. Irlannissa tehtiin varmasti kolme kertaa enemmän töitä, ihan samassa ajassa. Ylitöitä ei tarvittu lainkaan ja ruokatauot olivat lyhyitä. Siis työ oli paljon tuottavampaa, koska aika käytettiin tehokkaasti siihen työntekoon. Jossain vaiheessa elintason nousukulkua suomalaiseen työkulttuuriin on pesiytynyt kummallinen tapa velttoilla ja pitää sitä normaalina. Enkä edes tunne julkisen puolen työtapoja. 

Asenteissa on ehkäpä oikaistavaa, mutta niin kauan kun ongelman olemassaoloa ei tunnusteta, ei korjaustakaan tule. Lyhin matka on siihen, ettei tehdä enää mitään. Se onkin helpointa. Tässä valossa hallituksen ehdotus työajan pidentämisestä on sekin hauska – ja se miten tosissaan asiasta puhutaan. Oikeastihan kyse on siitä, että samasta työstä (tai ajasta) halutaan maksaa vähemmän, mikä tekisi siitä työnantajalle kannattavampaa. Yhtä huvittava on varakkaiden palkka-ale. Onhan rahaa edullisempaa ottaa vastaan missä tahansa muussa muodossa kuin palkkana. Ansiotulovero on jo nyt hyväntekeväisyyttä. 

Suomalaiset ovat kuitenkin aina selvinneet kekseliäisyydellä ja ahkeruudella, väitti joku eilen Hesarissa. Ahkeruutta en kommentoi, mutta psykologisesti on ongelmallista vain keppi kädessä ottaa ja vaatia, kun sitä on jo tehty viimeiset kymmenen vuotta. Aikaakin on rajallisesti. Lisätään siis sitä ja otetaan käyttöön kello, jossa on oikeasti kolmetoista tuntia. Tämä innovaatio lisäisi kaksi tuntia vuorokauteen ja 60 tuntia kuukauteen. Joko suomalainen minuutti kuluukin 55 sekunnissa tai sitten kesäajassa joudutaan säätämään hiukan enemmän jos vuorokausi venyy. Jos kuitenkin ensin on annettu, on mitä pyytää takaisin. 

Ja pian suomalaisten hullua omaperäisyyttä ja päätöntä työtahtia tullaan ihmettelemään ympäri maailmaa. Elleivät sitten kaikki muutkin voita lotossa.