Das elämä


Viime matkalla Romaniassa päädyin pitkän junamatkan aikana juttelemaan ystävällisen vanhan herran kanssa. Tämä kovin nuhjuisen näköinen, mutta herttainen vanhus kertoi olevansa 86-vuotias ja menevänsä pääkaupunkiin myymään puusta veistämiään ikoneita. Ja pitävänsä kovasti lapsista. Sitten hän totesi muina miehinä, kaivaessaan virttyneestä kassistaan ikonia näytettäväksi, viettäneensä nuorempana 25 vuotta vankilassa. En ollut ihan varma, olinko kuullut oikein. Ihan niin kuin Mandela. Epäilin, haluaako vanhus muistella sellaista kokemusta. Hän kertoi oikein mielellään. 

Elettiin vuotta 1945. Kommunistit olivat ottaneet vallan. Sotilaat tulivat kotiin pidättämään perheen isää, joka oli kuulunut oikeistolaisiin legioonalaisiin. 17-vuotias Silviu hyökkäsi isäänsä puolustaakseen sotilaiden kimppuun ja sattui puhkaisemaan silmän yhdeltä. Niinpä sekä isä että poika lähtivät vankilaan. Isä kituutti hengissä neljä vuotta, poika istui kaikissa mahdollisissa pakkotyölaitoksissa neljännesvuosisadan. Vankilassa hän veisteli leimasimia, selviten taiteellisten kykyjensä ansiosta ehkä hengissä. Päästessään lopulta pois 1970, hän oli menettänyt nuoruutensa ja saanut kommunistiselta puolueelta lahjaksi perusteellisen uudelleenkoulutuksen. 

Vanha herra ei kuitenkaan osoittanut pienintäkään katkeruutta ketään tai mitään kohtaan. Hän sanoi iloitsevansa siitä, että on täysin terve. “Ei ole hammassärkyjäkään, kun ei ole yhtään hammasta”, hän kertoo leveästi hymyillen. Päästyään vapauteen Silviu meni naimisiin naisen kanssa, jolla oli yksi pieni lapsi. Yhteistä lasta he eivät saaneet ja vaimo on nyt osittain halvaantunut ja vuodepotilaana. Silviu työskenteli alakoulun opettajana eläkeikään saakka. Eläkkeet ovat vaatimattomia. Onneksi poika asuu perheineen naapurissa ja auttaa viljelysten ja muun kanssa. 

Kun tapaa henkilökohtaisesti kohtuuttomia kokeneita ja lohduttoman köyhiä ihmisiä, on pakko kysyä itseltään miten kokemusten kanssa voi elää. Osaako joku edes kuvitella 25 vuotta vankilassa? Sitten herää ilmeinen kysymys, miten me täällä nukkekotimaailmassa voimme valittaa kaikesta ja saada niin vähän mitään aikaan. Eniten ja turhimmista asioista valittavat ne, joilla on jo kaikkea. Eikö meillä kaikilla ole jo kaikkea? Suurimmalla osalla meistä ei ole minkäänlaista käsitystä missä oloissa ihmiset muualla nilkuttavat eteenpäin ja mitä kaikkea ihminen voi kokea selviytyen siitä huolimatta täysipäisenä. Ja hymyillä ilman hampaita. 

Moni muukin taituroi Romaniassa muutaman sadan euron palkalla tai alle kahden sadan euron eläkkeellä. Suurempi tragedia ovat kuitenkin ne perheet, joista vanhemmat ovat lähteneet rahan takia ulkomaille töihin ja jättäneet pienet lapset isovanhempien luokse kasvamaan. Jotkut ovat joutuneet valitsemaan kenet lapsista ottavat mukaansa ja kenet jättävät. Toisissa perheissä isät palaavat jouluksi kotiin raahaten mukanaan säkkitolkulla lahjoja hyvittääksen poissaolonsa ja peittääkseen oman syyllisyydentunteensa ja lupaavat ensi jouluksi vielä enemmän lapsilleen, joita eivät enää edes tunne. Ihmiset elävät vankeina itse itselleen rakentamassaan haavetodellisuudessa, jossa paremman elämän ihanuus odottaa aina seuraavan oven takana ja seuraava auto on edellistä isompi – onnellisen ihmisen auto. Ehkä ensi vuonna. 

Rahan takia tehdään käsittämättömiä asioita. Muissakin asioissa kehitys voi tosin olla kummallista. Kun kommunistit pakkosiirrättivät ihmisiä kerrostaloihin, katosi yhdessä sukupolvessa paitsi maa myös taito viljellä maata, ja maan arvostus. Moni romanialainen myy kuulemma jopa oikeusteitse takaisin taistellun perintömaatilkkunsa muutamalla tonnilla ostaakseen rahoilla käytetyn saksalaisen auton. He siis tekevät onnettoman sijoituksen, joka parissa vuodessa on arvoton kasa metalliromua. Vaakakupissa hetkellinen statuksen kohotus on omaa maata arvokkaampi. Kun ihmiset nyt saavat vapaasti valita, he kaikki haluavat samanlaisen auton kuin naapurillakin on. 

Ihminen ei siis kehity eikä opi mitään. Olen kauan ja kärsivällisesti odottanut, että Romania kehittyisi. Olisi jotakin positiivista kerrottavaa, kun naapuri kysyy, että minkäslainen maa se nykyään on. Ei minulla ole. Samanlainen se on kuin ennenkin. Mutta sehän on juuri sitä valittamista. Valittaako Silviu, että voi kun on raskasta? Odottaako hän, että seuraavien vaalien jälkeen kaikki muuttuu? Ei odota. Hän elää tässä ja tänään, ehkä vielä huomennakin jos hyvin käy. Iloitsee siitä, että aurinko paistaa ja maissi kasvaa. 

Kommentit

  1. Rikkaus tuo mukanaan paljon vastuuta. Voiko köyhän osa olla jopa parempi kuin rikkaan, jos katsotaan pintaa syvemmälle? " Ei kukaan voi palvella kahta herraa; sillä hän on joko tätä vihaava ja toista rakastava, taikka tähän liittyvä ja toista halveksiva. Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa." Matteuksen evankeliumi 6:24

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista. Rikkaathan eivät koskaan vaikuta kovin huolettomilta. Kannattaako siihen siis pyrkiä? Iso osa maailmasta tekee kuitenkin niin.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Selkä vääränä

Olen lukenut toimitusehdot

Käyttäkää terveinä!