T-seremonia

Matkaillessani talvella sekä Suomessa että Saksassa tarkkailin sitä, miten erilaiselta varsinkin nuoret aikuiset näyttävät. Lännessä on pukeutumistrendejä, joista täällä ei tiedetä (vielä) mitään. Kaksi vuotta emigraation jälkeen monet näyttivät köyhiltä kodittomilta liian isoissa kirppiskoltuissaan. Toinen asia, johon kiinnitin huomiota, oli ihmisten ilmeinen kylmyys ja välinpitämättömyys, mikä tietysti on lähinnä suurkaupunkien vitsaus. Varsinkin Helsingissä tuntui myös siltä, että kaikki ovat kovin vakavia ja huolestuneen oloisia, vaikka ympärillä on kaikkea ja kaikki on hyvin. Siitä tuli ristiriitainen fiilis. Olen ehtinyt jo vieraantua. 

Vastaavasti Romaniassa olen jo tottunut siihen, että ihmiset ovat sosiaalisia, puheliaita ja avoimia, joskus liikaakin. He kertovat luontevasti huolistaan ventovieraille, mikä on varmasti psykiatrinkin suositusten mukaista. Samalla kerrotaan omat ja naapurinkin huolet, sairaudet, rakkaudet ja probleemat. Sen sijaan sillä, miltä kukin näyttää on väliä vain niille, jotka pitävät tärkeänä korostaa yhteiskunnallista asemaansa tai varallisuuttaan muiden silmissä. Tavalliselle enemmistölle ei niinkään. Onko sillä väliä? Ainakaan täällä pikkukaupungissa ei. Sekin on ihan sympaattista. 

Nuoret ovat konservatiivisempia kuin Suomessa. Kapinaa vanhempien sukupolvea vastaan on ainakin vaikeampi tunnistaa. En väitä etteikö sitä olisi, mutta se on silti kesyä. Jos pukeudutaan siististi, se näyttää aika siistiltä vanhempienkin silmissä. Ehkä on kyse kollektiivisen kulttuurin ilmiöstä. Suomihan, muiden pohjoismaiden tapaan, on individualistinen kulttuuri, jossa perhe tarkoittaa vain ydinperhettä ja jokainen saa itse päättää omista asioistaan. Saa olla omanlaisensa, se on ainakin helpompaa. Romaniassa ei. Täällä mitään ei päätetä yksin, on kysyttävä muiden mielipidettä, vaikkei neuvoja noudattaisikaan. Muuten joku loukkaantuu. Ja loukkaantuu joka tapauksessa, mutta sekin kuuluu kollektiiviseen kulttuuriin. 

Yksilökeskeisessä lännessä taas ihanteena on itsenäinen elämä, joka ei riipu kenestäkään. Nuoret karkaavat kotoa mahdollisimman nuorina, mihin yhteiskunta kannustaa tukien avulla niin, että kotoa voi lähteä vaikkei siihen olisi varaakaan. Ilmiö on kuitenkin melko uusi. Ennen muutto oli realismia vasta opiskelun, työpaikan tai naimisiinmenon kautta. Olisi äärikonservatiivista ehdottaa nuorille, että vanhempien kanssa voisi asua vielä yli kaksikymppisenäkin. Voi olla, että hallituksen leikkaukset tähtäävät juuri tähän, mutta se ei tule olemaan helppoa. Kukaan ei halua sitä, eivät myöskään vanhemmat. Se on takapakkia eli taantumusta. 

Viime viikolla ajoin bussipysäkin ohi ja tervehdin spontaanisti maalaisukkoa, joka seisoi pysäkillä musta Ramones-paita päällään. Emme me ole tuttuja, mutta pidin häntä heti sielunveljenäni, vaikka tajusin kyllä ettei siitä ole kyse. Johnny, Joey, Deedee ja Tommy ovat vain kirppikseltä poimitun paidan vieraskielistä tekstiä ilman mitään alakulttuurikonnotaatioita. Tai sitten paita on lahja lapsenlapsilta, jotka ovat keksineet hauskan prankin. Joka tapauksessa herra oli luultavasti autuaan tietämätön siitä yhteiskunnallisesta kapinasta minkä neljä newyorkilaista nuorta miestä sattui tekemään tunnetuksi viisi vuosikymmentä sitten.

Olen kasvanut kulttuurissa, jossa sillä mitä pukee päälle, on muutakin merkitystä kuin lämpimänä pysyminen. Vaate on luontevasti myös oman yksilöllisen identiteetin jatke. Valintaan vaikuttaa se, kenen kanssa aion olla tekemisissä tai missä liikun. Jos paidassa lukee jotakin, sillä on väliä, ei se ole sattumaa eikä se ole sattumanvarainen saksankielinen lause, jota en edes ymmärrä. Minun sukupolveni on kertonut asenteistaan t-paitojen kautta – suosikkibändeistä, brändeistä, ideologiasta tai kotiseudusta. Ja myös siitä, minkälainen fiilis juuri tänään sattuu olemaan. Olen siis selvästi individualisti. Enkä kysy sukulaisten mielipiteitä, vaikka asunkin nyt kollektiivisen kulttuurin maassa.