Mahdollisuuksien markkinoilla

Herään aamuisin kukonlauluun. Eihän se laulu kaunista ole, mutta kukko se kuitenkin on – ei puhelimen soittoääni eikä herätyskello. Kukko kiekaisee naapurin pihassa kun aurinko nousee. Tätä pitää pysähtyä hetkeksi pohtimaan, ettei se ala tuntua itsestäänselvyydeltä. Naapurissa asuu siis ihan oikea kukko, jonka elämäntehtävänä on huolehtia kanoistaan ja luonnollisena kohtalona joutua joku päivä pataan. Sivutoimisesti se herättää naapureita, mikä ei tunnu häiritsevän ketään, siihen on totuttu. Se ei esitä kukon roolia kotieläinpihan vierailijoille, kuten Suomessa voisi käydä. Täällä kotieläinpiha löytyy jokaisesta mummolasta ja kukko kiekuu joka kadulla, vaikka ollaan kaupungissa. 

Kun Espoossa mentiin lasten kanssa maalaismarkkinoille kanoja katsomaan, tapahtuma oli kaupallistettu rekonstruktio, jossa esitetään maalaismarkkinoita lapsille sopivin näytelmin. Sieltä ei voi ostaa possua, vaan konseptiin sopivia elämyksiä ja tuotteita. Torikauppiaita esittävät yrittäjät ja ostajia vierailijat – se on teatteria. Vanhemmat esittävät vievänsä lapset katsomaan maalaisperinteitä, joita he itsekään eivät ole koskaan nähneet. Omassa lapsuudessani 80-luvulla Lappeenrannan torilla oli vielä jännittävät markkinat, joilla myytiin karkkia, villasukkia ja Viipurin rinkeleitä. Kauppiaat osasivat kovaääniset roolinsa, mutta sekin oli pelkkä esitys ja kaukana siitä, mitä maalaismarkkinat alunperin ovat tarkoittaneet. Niistä voi lukea Vaahteranmäen Eemelin tarinoista. 

Aikamatkustajan blogi syntyi tästä oivalluksesta: emme matkusta maasta toiseen vain fyysisiä etäisyyksiä vaan liikumme myös ajassa. Aikamatkailu on hämmentävää, sen käsittelykin vie aikaa. Romanian maaseudulla eletään yhä omavaraistodellisuudessa, jossa kukot ja kanat tuovat ihmisille leivän pöytään, ihan niin kuin Eemelin lapsuudessa. Kirkkoon mennään kansallispuvussa. Suomesta tämä elämänmuoto on kuollut sukupuuttoon jo vuosikymmeniä sitten. Nyt maalaiselämästä intoilevat maalle muuttaneet trendikkäät somevaikuttajat, jotka ovat oikeasti nuoria kaupunkilaisia, jotka ovat opetelleet maalaiselämää Tiktok-videoista. Uusmaalaisuutensa he ovat brändänneet seuraajilleen terveellisen ja tasapainoisen luomuelämän lähteenä, vaikka he todellisuudessa vain esittävät maalaisia ja hankkivat toimeentulonsa Youtuben mainostuloilla. Tai kaupallisilla yhteistyösopimuksilla, ei siis fyysisillä maatilan tuotteilla. 

Elokuvassa Truman Show (1998) Jim Carreyn esittämä Truman Burbank elää Seahavenin pikkukaupungissa, josta hän ei ole koskaan poistunut. Todellisuudessa kaupunki on jättimäinen tv-studio, jossa kaikki muut Trumania lukuun ottamatta ovat näyttelijöitä. Hän on ainoa, joka ei tiedä olevansa maailman katsotuimmat tv-sarjan tähti. Kuinka kaukana tämä lopulta on meidän maailmastamme? Tekeekö koskaan mieli kysyä, onko mikään oikeasti totta? Eikö meitäkin pelota ajatus oman kuplan ulkopuolelle joutumisesta? Olemmeko me pääosassa? Seahaven on täydellinen maailma, jossa kaikki tuntuu omituisesti pyörivän Trumanin ympärillä. Hän alkaa epäillä elävänsä kuplassa ja lopulta onnistuu pakenemaan siitä saadessaan totuuden selville.  

Nyt vasta ymmärrän niitä romanialaisia, joiden on vaikea sopeutua elämään moderneissa, kehittyneissä länsimaissa. Toisille se on mahdotonta, olen kuullut monta tarinaa tästä. Kulttuurishokki on liian hämmentävä, kvanttiloikka liian pitkä, kuin hyppäisi Tolstoista suoraan Tähtien sotaan. Tai helmitaulusta tekoälyyn. He pitävät lännen asukkaista omituisina, koska näkemättä jäävät kaikki ne välivaiheet, mitä siinä vuosikymmenten kehityskulun aikana on tapahtunut. Ymmärrän myös paremmin niitä jättimäisiä ruokapaketteja, joita kotiväki lähettää Romaniasta rahtina tuhansien kilometrien päähän joutuneille sukulaisille. Eikö kaupoissa ole ruokaa muuallakin? Täällä kananmunat kuitenkin ovat vielä kananmunia, voi on voita ja maito on maitoa. Eivät teollisia tuotteita, joissa alkuperästä muistuttaa vain nimi. Se on eri asia. 

Kehittyneessä maailmassa tuotteet on muutettu mielikuviksi jo vuosikymmeniä sitten. Maito on vain maitoa etäisesti muistuttava tuote, joka on kuitenkin ihan jotain muuta. Olen koko oman työurani puuhaillut näiden fiktiivisten projektioiden ja niiden brändäämisen parissa. Täällä en pystyisi selittämään juuri kenellekään mitä se edes tarkoittaa. Romaniassa ostetaan edelleen konkreettisia asioita, eletään tavaroiden maailmassa, maksetaan niistä käteisellä rahalla. Rikas ihminen on se, jolla on paljon tavaraa. Lännessä kaikkien elämän osa-alueiden tuotteistaminen ja myöhemmin digitalisointi on mahdollistanut rajattoman valinnan vapauden, jonka kuuluisi johtaa rajattomaan onnellisuuteen. Tilastojen mukaan se ei kuitenkaan toimi. Samaan aikaan kun ihmisellä on enemmän kaikkea, varsinkin mahdollisuuksia, hän on yhä onnettomampi ja ahdistuneempi. Me emme ehkä tarvitsekaan kovin paljon vaihtoehtoja, koska emme pysty käsittelemään niitä. 

Ennen vanhaan puolisoksi valikoitui joku niistä ihmisistä, joita oli tullut kylätiellä vastaan. Vaihtoehtoja oli siis rajallisesti, varsinkin maalla, koska ei matkusteltu mihinkään. Nyt Tinder tarjoaa kaikille loppumattoman mahdollisuuksien basaarin, kaikkien fantasioiden lounasbuffan. Algoritmin perimmäinen tarkoitus ei kuitenkaan ole tehdä ihmistä onnelliseksi tai edes saada aikaan parisuhdetta, vaan luoda pitkä, ikuisesti jatkuva asiakkuus eli pitää ihmiset sinkkuina. Miettikää sitä. Tätä pidetään ihailtuna vapautena, johon meidän kuuluisi pyrkiä, mutta eihän se ole sitä. Sen sijaan että olisimme vapaita, me digitaalisessa todellisuudessa luovutamme itsemme jonkun luoman kaupallisen tuotteen osaksi, ihan vapaaehtoisesti, jopa maksamme siitä itse. Truman uskoo elokuvan lopussa itse olevansa kuitenkin todellinen. Voimmeko väittää samaa?

Suosittelen Truman-elokuvan lisäksi myös Liisa Keltikangas-Järvisen kirjaa Itsekkyyden aika. Molemmat ovat ajankohtaisia.