Puukielen lumoissa

Aki Kaurismäen elokuvien tavaramerkki on omalaatuinen tapa replikoida jäykästi kirjakielellä. Alussa se ärsyttää, tarinan edetessä siihen tottuu ja lopulta se tuntuu ainoalta oikealta tavalta puhua. Koska ohjaajan luoma elokuvan maailma on johdonmukainen ja looginen, myös kieli sopii siihen, koska kaikki puhuvat samalla tavalla. Se on ainoa oikea tapa puhua sen elokuvan maailmassa. Lauseet ovat selkeitä ja jäsenneltyjä. Sanotaan vähän, mutta puhutaan asiaa. Lyhyesti. Elokuvissahan sanotaan vain se, millä on tarinan kannalta merkitystä. 

Toisin on reaalimaailmassa, johon mahtuu puhetta. Kuulin sanan jargon ensimmäistä kertaa ensimmäisessä työpaikassa, mainostoimistossa. Jargoniksi nimitettiin tyhjänpäiväistä leipätekstiä, jossa ei sanota juuri mitään, mutta se kuulostaa uskottavalta ja järkevältä. Poliitikot ovat aina osanneet tämän jargoninpuhumisen taidon. Oman poliittisen uran kannalta onkin viisaampaa vastata hankaliin kysymyksiin mahdollisimman ympäripyöreästi esittämättä mitään mielipidettä, josta voi myöhemmin joutua tilille. Pikkuhiljaa tämä jargonisaatio on levinnyt kuin sienirihmasto politiikasta ja mainonnasta kaikille työelämän osa-alueille. 

Ensin sukupuuttoaalto vei meiltä ymmärrettävät ja työtä kuvaavat käytännölliset tittelit. Uuskielessä myyntijohtajasta tuli Head of Sales ja varastopäälliköstä Manager of Logistics. Kukaan ei tiedä mitä Chief Evangelist tai Happiness Officer tekevät, mutta ne kuulostavat merkityksellisiltä ja niillä saa katu-uskottavuutta LinkedInin työelämäkeskusteluissa. Siivoojasta on tehty hygieniapalveluasiantuntija ja palkanlaskijasta taloushallinnon erikoisasiantuntija. Tarjoilijakin on asiakasrajapinnan palvelukokemusvastaava. Varsinaista työtä kuvaavia banaaleja nimikkeitä kuten postimies tai paikannäyttäjä on enää vain Kaurismäen elokuvissa. 

Joitakin vuosia sitten sain uuden kollegan, joka oli kunnianhimoinen ja terhakka nuori mies. Tittelikin oli Head of jotain. Hänellä oli persoonallinen tapa ripotella puheensa sekaan englanninkielisiä sanoja ja lauseita kuten I don’t know tai whatever. Ne eivät tuoneet asiaan lisää informaatiota, mutta antoivat puhujasta kansainvälisen ja dynaamisen mielikuvan. Muutamassa kuukaudessa uutuudenkiiltävä maneeri oli tarttunut kuin kulkutauti kaikkiin osaston esihenkilöihin. Ketään ei tuntunut häiritsevän se, ettei lauseissa ollut lainkaan sisältöä. Tärkeintä on sanoa jotain. Asiantuntijaorganisaatioissahan kaikkien on oltava sanavalmiita ja ekstroverttejä oman alansa erikoisosaajia. Käytännössä pisimpiä puheenvuoroja pitävät aina kuitenkin ne, joilla on vähiten sanottavaa. 

Sama pöhinäkieli eli tyhjänpuhuminen, jolle menneinä vuosina naureskeltiin, on ulottanut lonkeronsa jo päiväkoteihinkin. Lastentarhanopettaja on nyt varhaiskasvatuksen tiiminvetäjä ja entinen lastentarha on varhaiskasvatusyksikkö. Lapsella ei ole kavereita vaan vertaissuhteita, joiden kanssa hän vahvistaa sosiaalisia vuorovaikutustaitojaan pedagogisissa mikroaktiviteeteissa – eli leikkii. Lapsilta odotetaan omatoimisuutta ja itseohjautuvuutta, kuten työntekijöiltäkin. Lapsi ei pue ja mene ulos, vaan harjoittelee hienomotorisia perustaitoja ja tilallista hahmottamista strukturoiduissa siirtymätilanteissa. Hän ei enää ole väsynyt ja kiukuttele vaan käy läpi kuormittumisesta johtuvia tunnesäätelyn haasteita. Lapsi ei käy potalla vaan suorittaa ikätasoista kehonhallintaharjoittelua saniteettitiloissa. Voihan vaippa!

En ole keksinyt näitä itse, näin aikuiset ihmiset oikeasti puhuvat. Erityisesti nuoret, yliopistossa koulutetut aikuiset. Työelämän oppien mukaisesti 3-vuotiaitakin vaaditaan osallistumaan kahden kvartaalin välein kehityskeskusteluun, jossa heidän odotetaan itsereflektoiden analysoivan omia vahvuuksiaan ja heikkouksiaan ja asettavan itselleen kunnianhimoisia kehitys- ja tulostavoitteita yhdessä esihenkilönsä eli entisen tarhanopettajan kanssa. Romaniassa tälle kapulakielelle on hieno termi – limba de lemn, eli puukieli. Kommunismissa kaikki mitä sanottiin, tarkoitti todellisuudessa jotakin muuta. Kaikki tiesivät ettei mikään ollut totta, mutta sitä ei sopinut sanoa ääneen. Kommunikoitiin siis pelkillä eufemismeillä, kiertoilmaisuilla. Ilmiölle ollaan historiallisistakin syistä hiukan allergisia. Romanialaisissa päiväkodeissakin puhutaan siksi edelleen tytöistä ja pojista, jotka leikkivät ja laulavat. Joskus suututaan, mutta ei kuormituta. 

Isompi ongelma syntyykin siinä, kun byrokraattinen suomalainen vasu-keskustelu on käytävä vieraskielisen lapsen vanhempien kanssa tulkattuna. Pseudokielelle ei ole olemassa mitään käännöksiä, ilmauksethan on keksitty, ei niitä ole sanakirjoissa, joten lauseet pitäisi ensin muuttaa selkokielelle suomeksi. Tilanne ei ole vain absurdi, vaan mahdoton. Innokkaat varhaiskasvatuksen asiantuntijat nostelevat lomakkeistaan tieteellisteoreettista terminologiamuhennosta moniammatillisessa keskustelutilaisuudessa vakuuttaakseen toinen toisensa omasta erinomaisuudestaan ja maahanmuuttajäidit nyökyttelevät kuuliaisesti uskaltamatta sanoa, etteivät ymmärrä puheesta sanaakaan. Ellei tulkki (tai kokeneempi opettaja) vastoin toimintaohjeita tulkkaa arkikielellä mistä oikeasti on kyse. Sekään ei ole yksinkertaista – teksti on tehty vaikeaksi. 

Aiheesta on tehty väitöskirjakin. Tutkijan johtopäätös oli, että Vasu-lomakkeen ohjaamat keskustelut ovat “usein vaikeaselkoisia”. “Suunnitelmat eivät ohjaa pedagogiikan toteuttamista parhaalla mahdollisella tavalla”. Ei varmasti ohjaa, jos ei tiedetä, mistä puhutaan. “Asiakirjat jäävät ongelmakeskeisiksi” ja “ne on usein kirjoitettu epäselvästi”. Voisikohan se johtua siitä, että käytetään vaikeatajuisia kiertoilmaisuja eikä ole pohdittu, kenen etua lomakesulkeiset ylipäätään palvelevat. Väitöksessä todetaan myös, ettei lapsen näkökulmaa ole huomioitu. Olisiko syytä kysyä? Lapset vastaisivat iloisesti, että lomake on hölynpölyä ja siansaksaa, niin kuin se onkin. He saattaisivat myös todeta, ettei keisarilla ole vaatteita vaan hän on nakupelle. Aikuisilla ei ole kanttia.