Kuin kala keitossa

Lapset joutuvat ulkomaille muutossa aikamoiseen mankeliin. Heidät on viety johonkin vanhempien mukana, minkä tahansa käytännön syyn ajamana tai puhtaasta päähänpistosta ja sitten on vain yritettävä pärjätä siellä jossain. Todennäköisesti lasten ymmärrys ei myöskään riitä analysoimaan tilannetta kovin syvällisesti tai pohtimaan eri maiden välisiä kulttuurieroja. Eikä varsinkaan historiallisia tai poliittisia polkuja, joita pitkin nykytilanteeseen on tultu. Ei ehkä ole aikaakaan pohtia niin paljon. Heidät tönäistään suoraan syvään päähän ja on pakko uida. Koulun piha on ankara paikka. Lapset joutuvat siellä luomaan nahkansa ja kehittämään oman tapansa selviytyä. Ikioman kulttuurin. 

Uskon silti vilpittömästi, että oma jälkikasvu on saanut romanialaisessa koulussa niin hyvän vastaanoton ja kohtelun kuin inhimillisesti voi toivoa. On autettu, kannustettu, otettu mukaan. Mutta ilman hössötystä, ilman tukitoimia ja ilman kotoutumissuunnitelmaa. Kieli tietysti oli jo auttavasti hallussa, mutta ensimmäisen vuoden lisäopetustunnit maksettiin vanhempien taskusta. Sen jälkeen tukiopetusta ei ole tarvittukaan. Asenne on ollut se, että ollaan maassa maan tavalla ja tehdään niin kuin muutkin, sikäli kun vain pystytään. Hyviä vaihtoehtoja ei myöskään ole. 

Tosiasia on, ettei maahanmuuttajaa oikeasti toivoteta missään tervetulleeksi – että "onpa kiva kun tulitte ja toivottavasti viihdytte". Sen sijaan on lukemattoman monta kertaa kysytty miksi ihmeessä olemme muuttaneet tänne. Voisin vastata, että elämänlaatu on monella mittarilla parempi, mutta ei sitä kukaan uskoisi. Siksi vastaan vain jotakin ympäripyöreää. Kukaan ei ole tullut kotouttamaan, ei ole tarjottu yhteiskuntaorientaatiokursseja. Olen saaneet orientoitua ihan itse, ilman opasta tai tulkkia. Olen kohdannut epäluuloista ja hämmentynyttä suhtautumista, mutta en suoranaista vihaa kuitenkaan. Kukaan ei ole onneksi kehottanut lähtemään takaisin sinne mistä olen tullut. Kukaan ei ole kysellyt onko meillä erityistarpeita. Olemme myös pyrkineet olemaan helposti sopeutuvia maahanmuuttajia, ettei pidetä ylimielisinä. Ei se silti tarkoita, että olisi ollut helppoa.

Virallisesti puhutaan kolmannen kulttuurin lapsista (third culture kids). Niistä, jotka elävät kahden kulttuurin välissä. Dilemma on siinä, että vaikka he näyttäisivät pujottelevan sujuvasti erilaisissa ympäristöissä, sisäinen myllerrys on kuitenkin käynnissä. Heistä voi olosuhteiden armoilla tulla sosiaalisia kameleontteja, joilla on poikkeuksellisen hyvä stressinsietokyky. He vaihtavat lennosta kieltä, kulttuuria ja käyttäytymismalleja. He oppivat ehkä kyseenalaistamaan annettua tietoa ja luottamaan itseensä. Kääntöpuolena on jatkuva ulkopuolisuuden tunne. Aina kaikkea, mitä ajattelee, ei voi sanoa. Kuten nuorimmainen osuvasti sanoi: kun menee ulos pitää olla ihan eri ihminen. Kuin menisi rintamalle. Se on raskasta, vaikka onhan meillä kaikilla erilaisia rooleja; töissä, mökillä, vapun vietossa, matkoilla. Kysymys onkin siitä, miten ne roolit ovat tasapainossa keskenään. 

Onko ulkomailla tai monikulttuurisessa viidakossa vietetty lapsuus sitten supervoima, jonka avulla pärjää missä tahansa? Ehkä, mutta se vaatii myös sitä, että oppii matkalla tuntemaan itsensä eikä anna oman moniulotteisen identiteetin hajottaa minuutta, vaan osaa pitää kulttuurien ristivedossakin jalat maassa. Useammassa maassa tarpeen mukaan. Kaupan päälle saa myös mahdollisesti juurettomuuden tunteen, minkä itsekin tunnen hyvin. Olen oppinut sen kanssa elämään. Sitä voisi kuvata niin, ettei osaa kaivata erityisesti mihinkään, joten voi olla kotonaan missä tahansa. Samaan aikaan ajelehtii ilman ankkuria. Ihminen on kehityspolkunsa aikana joutunut opettelemaan erilaisia rooleja. Toisille paikallaan pysyminen ja peltotilkun viljely sopii paremmin, toiset ovat yhä metsästäjä-keräilijöitä. Kuulun jälkimmäiseen ryhmään. 

Ehkä meillä olisi ollut helpompaa, jos olisimme saaneet nauttia kotoutuspalveluista. Enpä usko, koska koko ideologian toimivuus epäilyttää, vaikka tarkoitus voikin olla pohjimmiltaan hyvä. Joskus on parempi ettei auteta. Sillä eliminoidaan tilaisuus oppia tekemään itse. Kalastamaankin oppii vain kalastamalla, ei siinä teoriakurssi taida asiaa edistää. Kotoutusideologia perustuu ajatukseen, että kaivoon kannetaan niin paljon vettä, että sen on joskus pakko alkaa pysyä siellä. Amerikan mallissa taas kaikilla on mahdollisuus, mutta se vaatii omaa panosta. Ei siellä pyritä olemaan mukavia ja tekemään asioita helpoksi. Pitää oppia englantia ja tehdä töitä. Uimaankin oppii vain jos uskaltaa mennä veteen. Motivaatio kyllä löytyy kun vettä on riittävän paljon.