Tekoälypää
Minulla oli lukioaikana luokkakaveri, joka oli kaukaa viisaasti päättänyt erikoistua tekoälyn tutkimiseen. Muistan sen hyvin, koska kukaan muu ei tiennyt mitä se tekoäly edes on. Hän selitti mielellään. Kukaan muu ei myöskään tiennyt mitä tekisi isona, en minäkään. Puhutaan siis ajasta ennen Googlea ja ennen internetiä. Tekoälyä en ymmärrä vieläkään, mutta olen ajatellut ottaa selvää. Vain muutaman vuosikymmenen luokkakaveriani jäljessä. Hän teki hyvän valinnan ja oli myös oikeassa: tekoäly tulee. No, nyt se on tullut.
Kehitys on siis väistämätöntä. Siksi myös tekoälyn kanssa on syytä oppia elämään, siitä ei tulla pääsemään eroon kun se on kerran laskettu ovesta sisään. On yritettävä tulla toimeen. Homo Sapiensin edesottamuksiin perehtynyt Yuval Noah Harari on yrittänyt ja asiaa pohdittuaan näkee tekoälyn mukaantulossa suuria vaaroja ihmiskunnalle. Olen samaa mieltä. Tekoäly vie meitä kuin gigabitin mittaa. Jos ihmisten käsiin päätyy jotain, mitä he eivät ymmärrä, mutta jolla saa nopeasti paljon aikaan, siitä ei voi seurata hyvää. Ihmiset eivät ymmärrä haluta hyvää toisilleen, eivätkä edes itselleen. Siinä ei ole äly auttanut tähänkään asti, ei oikea eikä teko.
Meille myös luvattiin jo kauan ennen tekoälyä, että robotit tulevat ja vievät meidän työmme. Kiltisti ja kömpelösti kuin sohvan alle jumiutuva robotti-imuri. Odotan edelleen. Sen sijaan, että pääsisimme loikoilemaan sohvalla kirjoja lukien, meille keksitään koko ajan uutta tekemistä, uusia ammatteja ja uusia mielikuvituksellisia tehtäviä. Kiirekään ei ole vähentynyt, eikä aika lisääntynyt. Missä viipyy luvattu edistys? Robotit eivät vieläkään paista pizzaa eivätkä jaa edes postia. Sen sijaan, että meiltä olisi viety puuduttavat työt, mieltä vietiinkin vapaa-aika.
Voin selittää. Sosiaalinen media, joka myytiin meille kauniilla nimellä, on nimensä vastaisesti tehnyt kaikista yhä epäsosiaalisempia ja kilpailuhenkisempiä. Sitä ohjaavat robotit eli tekoäly, jonka opastamana me seuraamme toisia epäsosiaalisia ihmisiä, jotka jakavat kuvia elämästään, jota ovat elävinään kuvitteellisessa sosiaalisessa todellisuudessa. Algoritmi ajaa meitä esittämään asioita, joita olemme tekevinämme, mutta emme tee kuin esittääksemme niitä muille. Tämä älylaitteiden avustama elämän simulaatio vie kaiken työstä jäljelle jäävän ajan, jota ennen kutsuttiin vapaa-ajaksi. Elämästä ei todellakaan ole tullut helpompaa vaikka annamme tekoälyn ajatella puolestamme. Huolestuttaako se ihmisiä? Eipä juuri.
Toinen tulevaisuuden väistämättömyys, jota meille innokkaasti markkinoidaan on ns. 15 minuutin kaupunki. Kauniisti runoiltuna ajatus on, että kaikki palvelut löytyvät läheltä ja voimme elää ekologisesti ja onnellisina. Todellisuudessa meidät aiotaan sulkea ghettoihin, missä mikään ei toimi ja joista ei pääse poistumaan kuin erikoisluvalla. Jos visiota ja sen mukana kasvavia veroja ei muuten suostuta nielemään, päättäjillä on vain yksi keino jäljellä. Kielletään kaikki muut vaihtoehdot. Ja kas, elämä suljetussa teknodystopiassa alkaa yhtäkkiä maistua. Sitä nimitetään vihreäksi siirtymäksi.
Itse olen jo tulevaisuutta ennakoiden siirtynyt asumaan suurkaupungista ns. 5 minuutin kaupunkiin eli oikeammin böndelle. Se tarkoittaa sitä, että jos lähtee kotoa autolla mihin tahansa suuntaan, on viidessä minuutissa kaupungin ulkopuolella. Pikkukaupungista myös löytyvät kaikki tarpeelliset palvelut. Siis ihan kaikki. Sekin on yksinkertaista. Riittää kun asennoituu niin, että se mitä sieltä ei löydy, ei ole tarpeellista. On helppoa olla onnellinen.
Kommentit
Lähetä kommentti