Aikamatkustajan blogi

Kukaan tutuista ei ole vaihtanut Facebookissa profiilikuvaansa punaiseen lippuun sen jälkeen kun turkkilaiset ampuivat alas venäläisen hävittäjän, joka lensi Turkin ilmatilassa. Tosi outoa! Eikä muuten vaihtanut Malin lippuunkaan edellisen terrori-iskun jälkeen. Kaikki ovat sen sijaan Ranskan ystäviä, koska Isis hyökkäsi Pariisiin ja nyt Ranska hyökkää Syyriassa. Turkki taas taistelee sekä kurdeja että Isisiä vastaan. Kurdit taistelevat Isisiä ja Syyrian presidenttiä vastaan. Isis taistelee kaikkia vastaan ja Venäjä aseistaa Syyrian presidenttiä, jota kaikki muut vastustavat. Turkin presidentin palatsissa on 1100 huonetta. Tuliko kuvio selväksi?  Onneksi on omiakin ongelmia. Onhan meilläkin ollut ilmatilaloukkauksia, vaikka niitä ei niin pahalla kai muistellakaan. Vai muistellaanko ollenkaan? Tietenkään Suomi ei koskaan ampuisi venäläistä lentokonetta alas, vaikka se kaartelisi Helsingin yllä koko päivän. Tilannetta pahoiteltaisiin ehkä radioteitse. Lähetettäisiin sähke

Käyn joka aamu päiväkodissa. Seurasin pitkin kesää ohikulkiessa kun paikkaa korjailtiin. Kovin tehokkaalta se ei vaikuttanut kun maalarillakin oli aikaa istua jakkaralla maalatessaan. Syksyllä vilkuilin remontin tuloksia: osa leikkivälineistä ja -telineistä oli maalattu, loput jätetty sikseen, ne huonokuntoisimmat. Rikkinäiset aidat ja hiekkalaatikot ja liukumäet olivat unohtuneet, kuten ovat olleet ainakin viisi vuotta. Hoitajat kertoivat, että tämä johtuu säästämisestä. Sipilä haluaisi säästää vielä hiukan lisää.  Koko Suomi on vähän kuin unohtunut lastentarha. On jätetty korjaamatta ja annettu rapistua säästämisen nimissä jo jonkin aikaa – ja menty mieluummin leikkimään. Sitten todetaan, että tuleepa kalliiksi korjata ja annetaan rapistua vielä lisää. Lopulta leikkitelineet, jotka pienellä huoltomaalauksella ja nikkaroinnilla olisivat kestäneet käyttöä toisetkin kymmenen vuotta, nakataan vaarallisina kaatopaikalle ja tilalle tuodaan uusia. Se, mitä päiväkodin pihassa pi

Kun tapasimme kerroin tulevalle vaimolleni, että minulla on sitten velkaa. Ettei asia tule yllätyksenä. Sen verran, että makselen sitä lopun ikääni. Selitin kuitenkin, ettei kyse ole rahasta. Olen matkustanut eri puolilla maailmaa, usein köyhissä maissa. Paikalliset ovat vieneet autonsa lavalla pois autiomaasta, tarjonneet ruokaa tai yösijaa tai venekyytiä, tiputtaneet työkalunsa ja lähteneet opastamaan perille tai soitelleet sukulaisilleen ja selvittäneet miten sinne jonnekin pääsee. Olen kaikille niille ihmisille velkaa ja koska en tiedä keitä he olivat voin maksaa takaisin vain tekemällä samoin jollekin toiselle.  Enkä ole ollut koskaan todella pahassa pulassa. Ehkä hiukan väsynyt tai eksynyt tai kastunut sateessa. En ole paennut henkeni edestä, vaikka kerran kuulinkin läheltä laukauksia. En ole ollut vankilassa, en ole nähnyt sotaa eikä minua ole kidutettu kuin näyttämällä huonoja elokuvia yöbussissa. En tiedä mitä on olla pakolainen tai miltä se tuntuu. Omakohtaisesti t

Kävin maauimalassa. Ensimmäiseen huolenaiheeseen törmäsin jo parkkipaikalla. Melko varmasti jätin autoni luvattomalle paikalle vaikkei siinä sanottukaan että se oli luvaton. Jätin silti. Portilla jonottaessa huolestuin uimahousuistani, joissa on lahkeet. Uimahallista minut saateltaisiin julkisesti nöyryyttäen ulos. Kävisikö maauimalassa samoin? Pohdin myös saako omia eväitä syödä (saa), voiko altaaseen viedä pallon (ei voi) ja jos teen jotain väärin, tuleeko joku huomauttamaan siitä (ei tullut).  Koska suomalainen yhteiskunta on piripintaan täynnä sääntöjä, on kunnia-asia noudattaa niitä kaikkia. Siinäkin tapauksessa, että ne olisivat keskenään ristiriitaisia ja kumoaisivat toisensa. Ei, en todellakaan pidä säännöistä, mutta tiedän miten innokkaita suomalaiset (ja suomalaistuneet maahanmuuttajat myös) ovat valvomaan niitä. Me olemme ilmiantajia. Tai ehkä meidät on kasvatettu niin, en tiedä. Joka tapauksessa tärkeämpää kuin se, että olisi hauskaa on ehdottomasti se, että noudatam

Kuten joku on ehkä arvannutkin, pidän Juri Gagarinista. En oikeastaan tiedä miksi. Minulla on Gagarinin kuvakin seinällä. Pidän nyt myös Juri Milneristä ja siihen on hyvin selvä syy. Upporikas venäläinen on juuri sijoittanut miljooniaan hankkeeseen , jonka päämääränä on (Stephen Hawkingin johdolla) selvittää olemmeko me maailmankaikkeudessa yksin. Minäkin olen koko elämäni odottanut, että joku tulisi vierailulle toiselta planeetalta. Olen ihan vakuuttunut, että elämää kyllä on. Jossakin avaruudessa, linnunradan tuolla puolen.  On myös ilahduttavaa, että joku jolla on niin paljon rahaa käyttää sitä edes potentiaalisesti ihmiskuntaa hyödyttävään hankkeeseen, eikä ostele vain itselleen huviloita ja veneitä tai kannusta kaikkia start up-yrittäjiksi. Toisaalta raha saattaa myös antaa harhaanjohtavan vallantunteen, jolloin alkaa uskoa, että kaikki on ostettavissa ja saavutettavissa. Myös vastaukset kaikkiin kysymyksiin.  Olemmeko me yksin? Ongelma onkin siinä, jos joku vastaa. St

Ensin kerron tarinan kylpyvaahdosta. Tuttavani kyläili vanhempiensa luona, siis lapsuudenkodissaan. Kaapin perältä hän oli bongannut vanhan purkin, jossa luki kylpyvaahtoa. Purkki tuntui etäisesti tutulta jo lapsuudesta, joten sen täytyi olla ainakin 40 vuotta vanha. Sisällä olikin kylpyvaahtojauhetta, tai ei jauhetta, koska se oli vuosien karttuessa kovettunut suolapaakuksi, jota ei saisi ulos edes korkkiruuvilla. Tuttava ajatteli heittää purkin pois, mutta äiti kielsi jyrkästi.  Hämmästelin kohteliaasti tarinan saamaa käännettä, mutta en kuitenkaan ollut kovin yllättynyt. Minullakin on 40-luvulla syntyneet vanhemmat. Hekin keräävät vanhaa tavaraa ympärilleen, ovat tehneet sitä koko ikänsä. Nyt isä pyysi poikkeuksellisesti apua. Hän sanoi haluavansa myydä toisen mopon. Hän kun omistaa kaksi vanhaa pappamopoa . Ei hän oikeasti tarvitse ensimmäistäkään, mutta en ottanut sitä puheeksi. Lupasin siis auttaa. Kuitenkin kun pääsin perille, oli suunnitelma jo kääntynyt katumukseksi. Ei

Nyt se osui. Siitä haaveilee kolme miljoonaa suomalaista. Meidän yhteinen suomalainen unelmamme: äkkirikastuminen niin, että saa paljon rahaa tekemättä sen eteen mitään. Eli lottovoitto. Yllättävästä vaurastumisesta huolimatta pyrin pitämään molemmat jalkani tukevasti maassa ja pohtimaan rauhassa mihin rahat sijoitan. En halua hosua, enkä hukata mahdollisuutta, joka tuskin osuu omalle kohdalle montaa kertaa. Kerrotaan nyt vielä voiton suuruuskin, kun ei näin isoa iloa kannata pantata itsellään: 4,7 euroa.  Mihin sijoitan? Jos laitan rahat osakkeisiin (tai yhteen Biohit Oyj:n osakkeeseen), on tulevaisuus aina epävarma kurssien keikahdellessa. Voin menettää yöunet, vaikka en menettäisi rahoja. Kannattaisi varmaan sijoittaa metsään, ikimetsä nyt ainakaan ei katoa. Luonnonperintösäätiön kautta voi ostaa suojeltua metsää. Saisin 9,4 hehtaarin palan korpea vaikkapa Kainuun Pahapurosta, eli melkein koko puron. Toisaalta meitähän kehotetaan kuluttamaan, jotta talous alkaisi nousta sielt

Huomaan usein tekeväni jotain ihan muuta kuin olin aikonut tehdä. Olen muistanut matkalla jotakin mielenkiintoista tai kiireellisempää ja harhautunut sivupolulle. Ehkä yritän olla tehokas ja tehdä monta asiaa samalla, mutta en enää muista mitä ne kaikki olivat. Joskus käy niinkin etten enää muista mitä alunperin olin tekemässä. Unohtelen työkaluja pihalle, puhelimen väärän takin taskuun ja imurin portaisiin, enkä muista olenko imuroinut ne vai en.  Kävin mielenkiintoisen keskustelun, jossa pohdimme miksi meidän on vaikea keskittyä. Kaikki olivat jokseenkin samaa mieltä: päädymme liian usein muualle kuin olimme aikoneet. On vaikea saada asioita valmiiksi. Aina on kiire. Miksi me teemme niin montaa asiaa? Pohdimme miltä se näyttäisi, jos käyttäytyisimme oikeassa elämässä samalla tavalla kuin surffaamme netissä. Seuraisimme jokaista impulssia ja klikkaisimme kaikkea mikä vilkkuu. Emme koskaan tietäisi mihin joudumme kun aamulla lähdemme kotoa.   Toisaalta juuri niin mainostoimi

Syksyllä tutustuin elokuvan tekemisen kautta kehitysvammaisiin. Yksi heistä oli Pertti Kurikka, eikä silloin ollut tietoakaan mistään laulukilpailuista. Pertti sai tutkia saumojani ja sihistä ihan rauhassa. Ja kertoa pelottavia juttujaan luurangoista ja unihalvauksista. En siis tutustunut maailmankuuluihin punkkareihin, jotka edustavat Suomea Euroviisuissa vaan muutamaan kehitysvammaiseen, joilla sattui olemaan bändi ja erinomaiset mahdollisuudet harrastaa musiikkia. No, oli heistä toki tehty yksi elokuva.  Olen tähän asti luullut viettäneeni aikaani normaalien ja jokseenkin tavallisten ihmisten joukossa. Enimmäkseen samanhenkisten, kunnianhimoisten, taiteellisten, koulutettujen ja omasta mielestään  sivistyneiden ja älykkäiden. Tai niin olen ajatellut siinä omassa kuplassani. Kehitysvammaiset ovat erilaisia. He sanovat olevansa ihmisiä niin kuin mekin ja että heitä tulisi kohdella samalla tavalla kuin muitakin. En tiennyt miten kehitysvammaisia pitäisi kohdella, miten heidän ka

Suomalaiset uskovat olevansa omaperäisiä ja älykkäitä individualisteja, mutta kun heiltä kysytään mihin he uskovat – ja ulkomaalaiset kyllä kysyvät – he luulevat selviävänsä epämääräisellä “varmaan johonkin korkeampaan voimaan” -muminalla. Ja niin omalta kuin vastaus tuntuukin, kaikki vastaavat ihan samalla tavalla. Eihän olisi mitenkään järkevän kuuloista sanoa, ettei usko mihinkään. Ei edes fysiikanlakeihin tai ihmisyyteen? Uskonnollisuuden tunnustaminen taas tuntuisi liian henkilökohtaiselta. Saivartelu olisi epäkohteliasta.  Siis uskomme johonkin, mutta emme halua kertoa mihin.  Minäpä kerron. Meitä on kovasti yritetty opettaa uskomaan itseemme. Usko itseesi, ja voit hyvin! Sillä neuvolla kaikkien elämän ongelmien pitäisi ratketa kertaheitolla. Eikä siinä mitään vikaa olekaan, hyvä itsetunto on oivallinen asia, jos sitä käyttää hyvin. En ole varma, onko oppi mennyt kuitenkaan perille. Suomalaiset kyllä ajattelevat itseään, mutta meistä on kehittynyt itsekeskeisiä ja oma

Lapsuuden valokuvassa seison mättäikössä serkkutyttöjen keskellä päälläni liian pitkä maripaita. Kaikilla on samat raidalliset. Kun Marimekko esitteli tällä viikolla uuden mallistonsa, ei pulssi kiihtynyt kun mukana vilisi tuttuja raitoja. Marimekko luottaa yhä vain nostalgiaan. Eikä niin monessa plagiaattiskandaalissa rypeneeltä firmalta voi kovin suuria riskinottoja ehkä odottaakaan. Marimekon historia on hukattujen mahdollisuuksien tragedia, mutta ei silti kovin epätyypillinen Suomessa.  Ehkä tarina on mennyt näin. Jo alkuajoista yritykseen pesiytyy omanlaisensa tekemisen kulttuuri, jossa lainataan huoletta sieltä ja täältä. Ennen internetiä siitä ei jäänyt koskaan kiinni. Nuoret suunnittelijat omaksuvat saman toimintamallin päästessään ikonisen brändin piirustuspöytien ääreen. Firma maksaa hyvin siitä, että tuotetaan nostalgista muotokieltä, joka tuoksuu vahvasti 60-luvun aurinkoisilta kesäpäiviltä. Laitetaan pataan vielä syrjäinen pieni markkina-alue ja löyhä suunnittelum

Koska sattui monta kirkasta pilvetöntä yötä, vein lapset seikkailuretkelle tähtitorniin. Kaivopuiston tornihan on itsessään jo nähtävyys, koska se on niin pieni ja sympaattinen. Katsoimme kuitenkin historiallisesta tornista kaukoputkella jättiläisplaneetta Jupiterin raitoja ja neljää uskollista kuuta. Sitten pohdimme miten merenkulkijat ennen suunnistivat vain tähtiä tuijottelemalla. Maailma oli selkeämpi, kun tähtitaivaan tuntemalla kompassi ja navigaattori olivat aina mukana, eikä tarvinnut pelätä että virta loppuu jostakin laitteesta.  Astrologia oli ihan vakavasti otettava tieteenala 1800-luvulle saakka. Se on luultavasti myös vanhin tieteenala. Enää tähtikarttojen tulkintaa ei oteta  oikein vakavasti. On harmillista miten tiede nitistää meiltä pikkuhiljaa kaiken mystiikan ja vanhat uskomukset, fakta kerrallaan. Maailma muuttuu tylsäksi. Jäljelle ei jää mitään selittämätöntä, mistä voisimme aamuun asti väitellä viinilasit kaatuillen. Vai onko horoskoopeissa sittenkin perää?

Juoksin viime vuonna monta sataa kilometriä. Romanialainen anoppi väittää, ettei siitä ole mitään hyötyä. Juoksemme turhaan, emme kuitenkaan pääse karkuun, koska kuolema saa meidät lopulta kiinni, vaikka kuinka juoksisimme. Ihan jokaisen. Hän hämmästeli Suomessa käydessään kovasti sitä miten kaikki täällä juoksevat, niin tosissaan ja aina yksin. En minäkään tiedä miksi juoksen olematta menossa mihinkään - juoksen koska se tuntuu hyvältä. Tai ei se alussa tunnu, mutta lopussa tuntuu.  Osallistuin myös elämäni ensimmäiselle luovan kirjoittamisen kurssille. Aloitin skeptisenä, ihan liian kovaa ja vedin heti hapoille. Lopussa kuitenkin tuskailu palkittiin ja sain suuren oivalluksen. Eletty elämä, joka on tuntunut perässä vedettävältä säkilliseltä kiviä tai oikeammin ehkä matka-arkulliselta myötähäpeää synnyttäviä päiväkirjoja, ei olekaan rasite ja painolasti. Se voi olla myös lisäravintoa. Ei sitä ole liikaa, koska kaikkea ei tarvitse editoida ja laittaa paperille. Käytän vain matka

Lapsethan jossakin vaiheessa kuitenkin kokeilevat tupakanpolttoa. Niin se vain menee. Ja ne tekevät sen meiltä vanhemmilta salaa – ellemme me tee selväksi ajoissa ettei sitä tarvitse tosiaankaan salailla. Koska pienokaisemme ovat vasta koulutaipaleensa alussa, ei aloittamisella ole kiire, mutta kun se kuitenkin kiinnostaa, niin päätimme olla edistyksellisiä vanhempia ja harjoitella tupakointia jo nyt. Teemme siitä alusta alkaen lasten ja vanhempien yhteisen harrastuksen.  Lauantaisin on karkkipäivä. Ajattelimme pitää perjantaisin tupakkapäivän, jolloin voimme opetella polttamista yhdessä ja pohtia samalla vaikka yhteistä tekemistä viikonlopuksi. Lapset oppivat säännöllisyyttä ja kurinalaisuutta sekä tottuvat tähän uuteen harrastukseen pikkuhiljaa. Siitä tuleekin varmasti ajan kanssa pysyvä ja päivittäinen osa elämäämme. Hajukaan ei ärsytä ketään, jos perheessä kaikki polttavat ja tottuvat siihen pienestä asti. Meillä on tupakkahuonekin.  Jotkut kritisoivat tupakanpolttoa pas

Olen pohtinut tätä pitkään. Kärsin transnationaalisesta persoonallisuushäiriöstä. Kahden kulttuurin välissä eläminen on murjonut kansallisen identiteettini. Olen siis vankina peilistä näkemäni parrakkaan suomalaisen miehen ruumiissa, vaikka tunnenkin olevani ihan tavallinen romanialainen. Ainakin osittain. Se on kuitenkin harhaa, koska en ole edes kaksoiskansalainen. En ole muuttunut romanialaiseksi sisältä enkä ulkoa sen enempää kuin Suomessa asuvat romanialaisetkaan ovat muuttuneet suomalaisiksi, vaikka jotkut uskovatkin niin tarpeeksi kauan ponnisteltuaan. Me kärsimme samasta syndroomasta.  Tuntuu myös siltä, etten ole koskaan kokenut itseäni kovin suomalaiseksi. Minulta puuttuu kotiseutuidentiteetti, koska muutimme vain isän työpaikkojen mukana, enkä ole tippaakaan isänmaallinen. En ole koskaan ollut. Ihan yhtä hyvin voin siis uskoa olevani romanialainen – edes puoliksi. Näin saatan ehkä ymmärtää omia lapsianikin hiukan paremmin, he ovat kuitenkin ihan oikeasti puoliksi molemp

Minulla on ollut salainen suhde yli kymmenen vuotta erään saksalaisen kanssa. On ehkä aikakin kertoa siitä, vaikkei se kaikilta täysin salassa olekaan pysynyt enää. Tapasimme Irlannissa, jonne olimme molemmat saapuneet maahanmuuttajina. Meidät esitteli toisillemme kolmas maahanmuuttaja, intialainen. “Paljon parempi kuin irlantilaiset”, ystävä ylisti. Suhde alkoi varovaisesti. Ei se mitään rakkautta ensisilmäyksellä ollut, saksalainen oli kylmä ja kolkko, mutta me olemme yhä yhdessä.  Itse asiassa tapasin toisenkin, hiukan kauniimman saksalaisen, Aldi nimeltään. Mutta rahvaanomaisen Lidlin kanssa suhde jatkui. Ostan edelleen niitä samoja tölkkipaprikoita ja samaa kaakaota, mutta on muitakin syitä kuin nostalgia. Pidän siitä, että kaupassa on tilaa ja että kaikki toimii. Pidän ripeästä ja ystävällisestä palvelusta, siitä ettei tarvitse jonottaa. K-kaupassa ei kuuluteta lisää kassoja, jos asiakkaat seisovat jonossa. Se on asiakkaan ongelma. En halua punnita vihanneksiani. Riittä