Parrakas mies

Olen pohtinut tätä pitkään. Kärsin transnationaalisesta persoonallisuushäiriöstä. Kahden kulttuurin välissä eläminen on murjonut kansallisen identiteettini. Olen siis vankina peilistä näkemäni parrakkaan suomalaisen miehen ruumiissa, vaikka tunnenkin olevani ihan tavallinen romanialainen. Ainakin osittain. Se on kuitenkin harhaa, koska en ole edes kaksoiskansalainen. En ole muuttunut romanialaiseksi sisältä enkä ulkoa sen enempää kuin Suomessa asuvat romanialaisetkaan ovat muuttuneet suomalaisiksi, vaikka jotkut uskovatkin niin tarpeeksi kauan ponnisteltuaan. Me kärsimme samasta syndroomasta. 

Tuntuu myös siltä, etten ole koskaan kokenut itseäni kovin suomalaiseksi. Minulta puuttuu kotiseutuidentiteetti, koska muutimme vain isän työpaikkojen mukana, enkä ole tippaakaan isänmaallinen. En ole koskaan ollut. Ihan yhtä hyvin voin siis uskoa olevani romanialainen – edes puoliksi. Näin saatan ehkä ymmärtää omia lapsianikin hiukan paremmin, he ovat kuitenkin ihan oikeasti puoliksi molempia. Heidän todellisuutensa tulee aina olemaan toisaalta näin, toisaalta niin. 

Tilanteeseen on vienyt pitkä ja mutkikas tie. Tein ensimmäisen ulkomaanmatkani vanhempien kanssa – niin, sattumalta juuri Romaniaan. Matkustaessani sinne uudestaan kaksikymmentä vuotta myöhemmin tunsin löytäneeni henkisen kotini. Niinpä muutin Romaniaan asumaan, opettelin kielen ja huomasin, että minun on helpompi kommunikoida romanialaisten kanssa heidän omalla kielellään kuin suomalaisten kanssa suomeksi. Ainakin uskoin, että ymmärsin heitä. Sain myös selville, että Romanian kansallispäivää juhlitaan samana päivänä kuin syntymäpäivääni. Enkä enää usko sattumaan. 

Saksalainen yliopiston opettaja Dieter Schmitz kirjoittaa hilpeässä kirjassaan (Täällä pohjoisnavan alla) omista komplikaatioistaan kahden kulttuurin välissä. Asuttuaan vuosia Suomessa, hän päättää tulla kokonaan suomalaiseksi seitsemän kohdan ohjelman avulla. Hän suorittaa laivaristeilyn, perjantaipullon, tangokurssin ja hirvenmetsästyksen sekä ostaa hernekeiton tuoksuisen wunderbaumin. Hauskaa on, mutta tuleeko hänestä suomalainen? Tiedän tunteen; olemme koko ajan matkalla, poljemme ankarasti, mutta emme saavu ikinä perille. Toinen jalka on aina kynnyksen väärällä puolella, ovea ei voi sulkea ja siinä välissä on vain opittava elämään. 

Kahden maailman yhdistäminen ei ole yksinkertaista, mutta kun siinä onnistuu, se on palkitsevaa. Valinnanvaraa on kaksi kertaa enemmän kuin muilla ihmisillä, mikä on hyvä lähtökohta. Voi ainakin teoriassa poimia kaikista kulttuurin palasista ne, joista pitää ja unohtaa ne joista ei pidä. On paljon vanhoja perinteitä rikottaviksi. Kovin erilaisten tapojen yhdistäminen yhteen juhlaan taas ei välttämättä onnistu. Mutta lasten ei ole ollut mitenkään vaikeaa hyväksyä sitä, että heillä on useita erilaisia juhlapyhiä, joina saa lahjoja. 

Kotiseutu- ja kansallisuusidentiteettien lisäksi olen hukannut myös ammatillisen identiteettini vaihtaessani alaa. Ainoa mistä voin enää pitää kiinni on partaidentiteetti. Kasvatin partani heti lähdettyäni kotoa ja olen pitänyt siitä kiinni. Odotettuani kaksi vuosikymmentä sinnikkäästi offline, olen lopulta päässyt surffaamaan trendin aallonharjalla. Tätä ei tapahdu usein. Hiukan se nipistelee kun yhtäkkiä kaikki haluavat näyttää minulta, mutta tiedän tämänkin menevän ohi. Onneksi Suomessa herätään aina muita hitaammin. Sillä aikaa nautin satunnaisesta trendikkyydestä, niin kauan kuin sitä kestää.