Valituksen aikakausi

Suomalaisen yhteiskunnan ja hyvinvoinnin elämän ja kuoleman kysymys on se, sopeutuuko se monikulttuurisuuteen, moniarvoisuuteen ja kansainvälisyyteen vai ei. Olemme nyt jo jääneet junan peräpäähän ja jos ahdasmieliset asenteet pääsevät vapaasti mellastamaan, mikään ei estä meitä tippumasta kelkasta kokonaan. Miksi ahdasmielisyydelle ja suvaitsemattomuudelle ei saa antaa periksi? Koska se johtaa suljettuun, ylhäältä määriteltyyn sensuuriyhteiskuntaan. Jos halutaan talouskasvua, yrittämistä ja työpaikkoja, kuten mantra kuuluu, menestystä syntyy vain avoimessa, suvaitsevassa ja tasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Muuten emme pärjää. Nyt yhteiskunnallista keskustelua hallitsee pelon ja uhkakuvien ilmapiiri, jonka ovat luoneet isänmaallisuuden puuskassaan apukoulutasoista tekstiä sylkevät nettituhahtelijat, jotka kutsuvat itseään ylevästi maahanmuuttokriittisiksi. Nämä pelokkaat lahkolaiset ovat tunkeneet päänsä myös poliittiseen keskusteluun, niin äänekkäästi, että voisi jopa luulla suvaitsemattomuutta ja taantumuksellisuutta enemmistön mielipiteeksi. Sitä se ei kuitenkaan ole. Jos olisi, voimme ryhtyä saman tien pakkaamaan, meillä ei olisi hitustakaan toivoa näin pienessä maassa. Mitä monikulttuurisuus ja kansainvälistyminen sitten tarkoittavat? Vapaassa yhteiskunnassa ei holhota, ei suosita, eikä olla naiiveja. Ei tietenkään hyväksytä kunniamurhia, naisten ympärileikkauksia, eikä burkaa. Ei myöskään eletä hyvä veli-verkoston ehdoilla. Annetaan vain kaikille samat mahdollisuudet. Se vaatii erilaisuuden sietokykyä, hiukan enemmän kypsyyttä ja aikuisuutta. Se vaatii oikeaa tasa-arvoa ja sitä, että joustetaan jääräpäisyydestä ja käytetään sitä tervettä järkeä turhan ja kalliin byrokratian ja sääntöfanatismin sijaan. Se olisi kaikkien etu. Mitään suomalaista, pyhää yhtenäiskulttuuria ei ole, ei ole koskaan ollutkaan. Se on yhtä fiktiivinen teoria kuin rotuoppi. Kansallisaatekin on keksitty. Se, mikä meitä jarruttaa, on muutoksen ja erilaisuuden pelko. Voltairen mukaan isänmaallisuus on sekoitus omahyväisyyttä ja ennakkoluuloja. Suomalaisuutta ja isänmaallisuutta käytetään verukkeena samalla, kun omia pelkoja projisoidaan erilaisuutta ja muutosta vastaan. Toivotaan vaan, että kaikki olisi niin kuin ennenkin ja suljetaan silmät ja istutaan siinä kesäauringon paahtamalla nuoruuden maitolaiturilla, kun maailma pelottaa. Samaan aikaan maailma menee menojaan. Ehkä kaiken ytimessä on perisuomalainen itsetunnon puute, mikä synnyttää illuusion siitä, että joku ulkopuolinen ja vieras uhkaa meidän kulttuuriamme. Sitten kateus antaa kuvitelmille vallan. Se sama itsetunnon puute, jonka takia viidennes nuorista on masentuneita ja itsemurhatilastot maailmanhuippua. En tiedä onko muillekin tullut mieleen, että nämä maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvat uhoajat olisivatkin vain oman tragediansa uhreja – niitä kerrostalolähiön kiusattuja ja koulunpihan yksinäisiä, katkeroituneita kokemastaan vääryydestä. Jostakin paha olo tulee ja johonkin se on pakko viskata. Evoluutio toimii niin, että ne jotka sopeutuvat muuttuviin olosuhteisiin, selviytyvät hengissä, muut jäävät jalkoihin. Eurooppaan työllistyneitä suomalaisnuoria ei kiinnosta paluu Suomeen. Suurin osa saa parempaa palkkaa, kokee osaamistaan arvostettavan ja näkee takanapäin pysähtyneen ja syrjäisen maan, johon paluuta harkitaan vain epätoivoisessa koti-ikävän puuskassa, edullisen päivähoidon tarpeessa tai ikääntyvien vanhempien kaivatessa lähihoitajaa. Toisaalta meitä paluumuuttajia tarvitaan täällä, vaikkei sitä edes työelämässä kukaan myönnäkään. Ehkä meidän tehtävämme on muistuttaa siitä, ettei maailma ole pelottava paikka ja siitä, ettei tämä maa ole sen keskellä.