Terroristit ja perämoottori

Tasan kahdeksan vuotta sitten, kun koko maailma tuijotti televisiota, minä olin ostamassa perämoottoria. Minulla oli vene, mutta ei moottoria. Juttelin kaikessa rauhassa yli kahdeksankymppisen moottorinomistajan kanssa veneistä ja kesämökeistä. Iltapäivä kului mukavasti. Tehtiin kaupat, vaikka moottori olikin vanha. Kun tulin kotiin, maailma oli tulessa. Olin nähnyt ennen kotoa lähtöä netissä vain kahden rivin uutisen New Yorkista ja lentokoneista, mutta en tiennyt mistä oli kyse. Ei kukaan muukaan tiennyt. Koko illan seurasin uutisia ja puhuin puhelimessa. Kaikki tuntui käsittämättömältä. 

Sen päivän jälkeen mikään ei ollut enää samanlaista. Tuntui siltä, että mitä tahansa voisi tapahtua, koska tahansa. Maailma oli muuttunut turvattomaksi ja arvaamattomaksi paikaksi. Kuukautta myöhemmin olin matkalla Romaniaan mukanani vain yksi kassi, kitara ja nahkatakki. Ostin pelkän menolipun ja menin Moskovan kautta junalla. Kaikki ajattelivat vain terroristeja ja pelkäsivät. En halunnut edes lentää. Tuleva anoppini kysyi minulta, olenko joku terroristi. Ymmärrän häntäkin. En minä tiennyt itsekään mitä varten olin romanialaisessa pikkukaupungissa etsimässä töitä ja seurustelemassa hänen tyttärensä kanssa. 

Ilman New Yorkin terrori-iskua en olisi lähtenyt Romaniaan, en ainakaan yhtä nopeasti. Jäin sinne asumaan, koska tuntui siltä, ettei ollut aikaa hukattavaksi. Piti matkustaa kun vielä oli mahdollista matkustaa. Piti elää nyt, tässä hetkessä. Amerikkalaisille päivästä jäi kätevä lyhenne 9/11 ja ainainen pelko, koska terroristit iskevät uudestaan. Isku oli niin käsittämätön, ettei siihen osannut suhtautua. Vieras, odottamaton ja outo pelottaa. Al-Qaidan itsemurhaterroristien ajatusmaailmaa oli yhtä vaikea ymmärtää kuin meidän nykyistä pääministeriämme. Keskuudessamme elää kaikenlaista porukkaa.

Tämäkin päivä on kulunut shokissa. Ei, se ei johdu Vanhasesta vaan siskostani, joka on mennyt naimisiin. Ilouutinenhan sen pitäisi olla, mutta kun hän unohti kertoa asiasta. Avioituminen oli tapahtunut keskiviikkona, eilen saimme postissa kutsun pienimuotoisiin jälkijuhliin. Näinkö Suomessa mennään naimisiin, kertomatta omalle perheelle, ettei vaan kukaan tulisi paikalle? Miksi salaa maistraatissa? Ei soittoa, ei sähköpostia, ei mitään. On vaikea iloita, eikä tee mieli juhliinkaan. Välimme olivat aina paljon läheisemmät kun asuimme kaukana toisistamme. Nyt kun vihdoin olemme samassa maassa, mikään ei estäisi olemasta läsnä elämän suurissa hetkissä. Jos tämä on suomalaisten mielestä normaalia käyttäytymistä, kulttuurillinen vieraantumiseni on paljon pahempaa kuin olen osannut kuvitella.

Kun siskoni lähti ulkomaille, minä asuin Suomessa. Kun minä muutin Irlantiin, hän päätti muuttaa sieltä takaisin Suomeen. Minua odottivat kotona vain perämoottori ja vene, eikä sitä kukaan ajanut kun asuin ulkomailla. Viime kesänä myin molemmat. Moottorin ostopäivä ei koskaan unohtunut. Ympyrä on nyt sulkeutunut. Olen palannut Suomeen matkalta, jonne minut heitti New Yorkin terrori-isku kahdeksan vuotta sitten. Ajattelin aina, että on hyvä omistaa vene. Jos nimittäin maailmanloppu tulee, sen on väitetty tulevan vedenpaisumuksen muodossa. Kyllästyin odottamaan.